Jos olisi olemassa surupoliklinikka tai surutoimisto, niin sinnehän minä kuuluisin psykiatrisen poliklinikan tai mielenterveystoimiston sijaan. Mutta koska ei ole, heilun suruni kanssa mielenterveyspuolella ja se on tosiaan aiheuttanut välillä hämmennystä, itsessäni ja varmasti myös ammattilaisissa.
Enää ei ole se vuosi, jolloin minusta tuli äiti. Ei enää se vuosi, jolloin lapseni syntyi ja kuoli. Se tuntuu samaan aikaan helpottavalta ja haikealta ja sitten toisaalta ei juuri miltään.
Jos minä saisin päättää, sairausvakuutuslaissa ja työsopimuslaissa olisi äitiys,- isyys-, sairaus-, jne. -vapaiden ohella suruvapaa. Tavallaan ajattelen kyllä, että kun juuri nyt minun on vielä vaikea päättää edes täytteitä pizzaan, ei minun kannattaisikaan tehdä mitään merkittäviä päätöksiä. Sen aika on ehkä myöhemmin. Mutta vaikken saa päättää, voin aina speksata täällä blogissa. Mahtavaa!
kuolemawashere.com 