Hyvää tätä vuotta! Ihan alkuun, olen viime aikoina saanut sähköpostiin useita ihania palautteita ja haluan vielä erikseen kiittää niistä, ne lämmittävät mieltä niin kovasti! Vastaan kaikille ja lisää saa laittaa! Tänään pohdin vähän vuoden vaihteen merkitystä ja kerron vähän myös sen vaikutuksesta arkeeni.

Enää ei ole se vuosi, jolloin minusta tuli äiti. Ei enää se vuosi, jolloin lapseni syntyi ja kuoli. Se tuntuu samaan aikaan helpottavalta ja haikealta ja sitten toisaalta ei juuri miltään. On hetkiä, jolloin vuodenvaihde tuntuu jollain tapaa ihanalta, uudelta alulta (se on ehkä se ajatus siitä että tänä vuonna en ole joutunut hautaamaan lasta.) Sitten on hetkiä jolloin suren sitä, että aika kuluu näin konkreettisesti ja livun yhä kauemmas Supersankarista. Ja sitten, suuren osan ajasta vuoden vaihteella ei tunnu olevan sitäkään vähää merkitystä noin niin kuin emotiaalisesti, mitä sillä on joskus aiemmin ollut. Elämä surun kanssa jatkuu ihan niin kuin ennenkin, vuosiluvusta viis.

Arkeeni vuodenvaihteella on kuitenkin isoja vaikutuksia. Viime viikolla heti vuodenvaihteen jälkeen hyppäsin ensimmäistä kertaa Supersankarin syntymän ja kuoleman jälkeen muiden työmatkalaisten seuraan aamun junaan, hurautin työpaikalleni ja asetuin työpisteelleni. Seuraavan kerran teen saman huomenna ja jatkan ns. prosenttimuijana eli osa-aikaisena näillä näkymin maaliskuun loppuun.

Työhönpaluu, osa-aikaisestikin, on valtava muutos ja se iski tajuntaan jo ensimmäisenä työpäivänä. Olen yli 10 kuukauden ajan, ihan syystä ja tarpeesta, viettänyt arkea kotona ja oppinut suruelämälleni oman rytmini. Arkeni on koostunut työaamuja myöhäisemmistä herätyksistä, olemisesta oman surun ja omien ajatusten kanssa, aiempaa runsaammasta liikunnasta ja suuren osan arjesta: yksinolosta. Olen toki nähnyt ihmisiä ja viettänyt iltoja mieheni kanssa, mutta arkipäivät olen ollut lähinnä itseni ja Supersankarin muiston kanssa. Työni sitten taas on hyvin sosiaalista: kun en ole avokonttorissa, olen omien asiakkaideni kanssa tai päivystyksessä vastaamassa puheluihin ja ottamassa asiakkaita vastaan.

Kuten aiemmin todettu, äitiysloma ja sitä seurannut sairausloma tulivat kohdallani tarpeeseen enkä olisi voinut kuvitella työhonpaluuta yhtään aiemmin. Itseasiassa kokopäivätyö on edelleen aika utopistinen ajatus. Viimeisen ehkä kuukauden aikana on kuitenkin alkanut tuntua, että olen valmis viemään suruelämääni ja sen arkea myös kodin ulkopuolelle. Käytännössä fiilis on ollut klassinen ns. seinät kaatuu päälle -olo.

Ensimmäinen työpäivä oli tavallaan ihana. Oli ihanaa nähdä ihmisiä ja tuntea olonsa paikoittain tarpeelliseksi ja jollain tapaa normaaliksi. Huomasin, että vaikka hyvin tiedän, ettei mikään ole niin kuin ennen, töissäolon normaalius tuntui silti jotenkin kivalta. Ja sitten toisaalta, olin illalla ihan puhki, vaikken oikeasti tehnyt töissä ihan hirveästi. Ja surullinen siitä, etten palaa töistä vauvan luo, vaan tähän yhden vauvan verran tyhjyyttä huutavaan kotiin.

Kaiken kaikkiaan, luulen että osa-aikatyö ja sen tuomat muutokset elämään ovat minulle nyt juuri se, mitä tarvitsen voidakseni paremmin. Huomaan muutenkin, että olen aiempaa avoimempi uusille asioille ja kaipaan arkeeni tekemistä aiempia surukuukausia enemmän. Vuodenvaihde tuokin arkeeni myös muuta uutta, ihan tietoisesti: aloitan tammikuussa kaksi uutta harrastusta, lavatanssijumpan ja psykoterapian. Ja #käpäläpystyyn, kummassakaan ei ole mitään hävettävää!

Arki vuoden 2020 surukuukausina on siis erilaista, kuin vuoden 2019 surukuukausina. Suruelämä muuten kuitenkin aivan kuin ennenkin: käyn hautausmaalla, katselen valokuvia, ajattelen lastani, suren. Ja sitten toisaalta, otan pian vastaan ensimmäisen syntymäpäivän ja kuolinpäivän. Arki ja aika menee eteenpäin, suru elää omaa elämäänsä. En kyllä oikein tiedä, mitä hemmettiä sekin sitten tarkoittaa, mutten nyt keksinyt mitään älykkäämpääkään lopetusta tälle tekstille.

Voimia ja kaikkea hyvää kaikille tälle vuodelle!

ps. noin minuutti sen jälkeen kun sain tekstin valmiiksi, kilahti Kelan asiointipalveluun hylätty päätös osairauspäivärahasta helmikuun alusta eteenpäin. Ei muuta kuin valitusta rustaamaan ja parasta toivomaan, huoh.