Suru ei ole sairaus, mutta voi viedä työkyvyn

Mukavaa maanantaita! Tällä viikolla julistan, että Suomeen tarvitaan suruvapaa!

Suomessahan on sillä tavalla hieno systeemi, että on äitiysvapaat ja isyysvapaat. Vielä hienomman systeemistä tekee se, että jos kohdalle sattuu tämä kamala tilanne, jossa lapsi kuolee (JOS raskausviikkoja on täynnä 22), on vanhemmilla edelleen oikeus äitiyslomaan ja isyyslomaan. Tämä on ihan mahtava linjaus lainsäätäjältä, koska se mahdollistaa työstä pois jäämisen nimenomaan vanhemmuuden perusteella. Tässä kohtaa ei siis tarvitse edes ajatella sitä, onko ihminen työkykyinen (useimmiten ja omasta kokemuksesta ei ole), vaan ihminen on sen vanhemmuuden perusteella oikeutettu jäämään pois työstä ja/tai saamaan äitiys- tai isyysrahaa sairausvakuutuslaissa määritetyn ajan. Vähemmän mahtavaa on se, että tietoisuus tästä oikeudesta ei ole minun henkilökohtaisen kokemukseni mukaan aina ihan kohdallaan työelämässä, mikä voi aiheuttaa ikävää vääntöä jo muutenkin kohtuuttomaan kuormaan.

käytävä, jossa seinät sumuiset liikkeen johdosta

No, kuitenkin. Peukalo menee suuhun monella viimeistään siinä vaiheessa, kun vanhempainvapaa päättyy, mutta muisti ei edelleenkään pelaa, keskittymiskyky ei riitä kymppiuutisiin ja kaupassakäynti on sellainen voimia vievä sosiaalinen kanssakäyminen, että palautumiseen menee vuorokausi. Noin niinkuin esimerkiksi nämä. Eli ihminen ei edelleenkään ole työkykyinen. Osalle työ on toki pelastusrengas, jota ilman ei selviäisi, meitä on niin erilaisia. Myös työt ovat erilaisia. Osalle, kuten esimerkiksi minulle, työkyky omaan työhöni on tuolla jossain, lähellä mutta silti kaukana. Ja lääkärikin on samaa mieltä. (Aina ei ole ja se on sitten vielä ongelmallisempaa.)

Nythän on kuitenkin niin, että suru ei ole sairaus ja sen perusteella ei näin ollen voida myöntää sairauslomaa. ICD-koodistosta löytyvät toki Z-koodit, jotka eivät ole sairauksia, vaan muita terveydentilaan vaikuttavia tekijöitä. Niiden kanssa vaan joutuu helposti finanssiongelmiin, koska ne eivät välttämättä oikeuta palkanmaksuun tai sairaspäivärahaan. Muun muassa syystä että lapsen kuolema ei ole ilmaista (fakta, josta kirjoitan lisää varmaan ensi viikolla), on hyvin mahdollista, että ei ole siksikään varaa olla ilman palkkaa tai sairauspäivärahaa. Eikä se maailma lainanmaksuineen ja vuokrineen muutenkaan pysähdy lapsen kuolemaan, vaikka itsestä siltä tuntuisikin.

viherkasvi ikkunalaudalla

Käytännössä tällaisessa tilanteessa on tietääkseni joitakin vaihtoehtoja (jos ei satu olemaan himmeitä säästöjä tai voita lotossa): mennä töihin zombeilemaan, alkaa opiskelemaan tai ”opiskelemaan”, jos on työtön, niin nostaa työttömyysetuutta (ja toivoa ettei töitä tarjota) ja jos on työpaikka, saada sellainen diagnoosi, joka oikeuttaa sairausajan palkkaan tai sairauspäivärahaan. F-luokasta (mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöt) löytyy diagnoosi nimeltä sopeutumishäiriö, joka näin maallikkona surevaisena kuulostaisi semijärkevältä. Koska sitähän lapsen (tai muun läheisen) yllättävä kuolema usein on, että se pistää elämässä kaiken sekaisin ja jännä, siihen on ”vähän vaikea” sopeutua. Oikeasti on kyllä minusta ihan normaalia, ettei oman lapsen kuolemaan noin vaan sopeudu, että häiriö-sana on kyllä siinäkin vähän hankala. Sopeutumishäiriö on silti edes vähän kuvaavampi, kuin esimerkiksi erilaiset masennusdiagnoosit silloin kun ne lätkäistään sairastodistukseen vain siksi, että siihen on pakko lätkäistä joku diagnoosi.

Nimittäin, terveydenhuollon henkilökunnalta kuulemieni luotettavien huhupuheiden mukaan on niin, että jos suru vie työkyvyn pidemmäksi aikaa; useammaksi kuukaudeksi tai vuodeksi, sopeutumishäiriö-diagnoosi ei mene Kelassa läpi. Masennus menee läpi helpommin. Eli toisin sanoen, keksimällä mahdollisesti feikin diagnoosin luodaan paremmat mahdollisuudet saada toimeentuloa (sairauspäiväraha tai sairausajan palkka) siltä ajalta, jolloin ihminen on työkyvytön surun vuoksi. Ei sairas, vaan surullinen ja shokista toipuva.

Ja ei siinä, suru voi kyllä ihan oikeasti aiheuttaa masennustakin ja monia muitakin sairauksia, mutta se on eri asia. Ainakin omalla kohdallani sekä masennuksen, että surun kokeneena tunnistan niissä selkeän eron, ehkä kirjoitan siitä joskus lisää. Tässä minun pointti on nyt kuitenkin se, että meidän yhteiskuntamme ja sosiaaliturvamme ei tunnista sitä minun mielestäni todellista asiaa, että ihan ilmankin masennusta suru voi viedä työkyvyn. En tiedä, kuinka laaja tämä ongelma todellisuudessa on, mutta empiirinen tutkimukseni itseni ja vertaisten parissa todistaa tietenkin aukottomasti, että olemassa se on.

Mitä haittaa siitä masennusdiagnoosista sitten on? (Puhun edelleen tilanteista, joissa diagnoosi tehdään vain sen takia että tarvitaan joku diagnoosi.) No ensinnäkin väärät diagnoosit kuluttavat turhaan terveydenhuollon resursseja ja varmaan vähän sekoittavat tilastojakin. Lisäksi, yksilön kannalta masennusdiagnoosi voi valitettavasti vaikeuttaa joitakin asioita ja jos diagnoosi on väärä, nämä ongelmat toki korostuvat. Nopealla googlauksella masennusdiagnoosilla voi olla vaikutuksia ainakin vakuutuksiin, joihinkin koulutuksiin pääsyyn ja adoptioon.

buldoggi peitto ympärillään

Jos minä saisin päättää, sairausvakuutuslaissa ja työsopimuslaissa olisi äitiys,- isyys-, sairaus-, jne. -vapaiden ohella suruvapaa. Tavallaan ajattelen kyllä, että kun juuri nyt minun on vielä vaikea päättää edes täytteitä pizzaan, ei minun kannattaisikaan tehdä mitään merkittäviä päätöksiä. Sen aika on ehkä myöhemmin. Mutta vaikken saa päättää, voin aina speksata täällä blogissa. Mahtavaa!

Eli siis: suruvapaa Suomeen! Sitten pitäisi vielä määrittää, kuka siihen on oikeutettu ja millaisesta surusta pitää olla kyse ja kuinka kauan se saisi kestää. Vähättelemättä mitenkään surua vaikka lemmikin menetyksestä tai avioerosta ja tietäen, että jonkun julkkiksenkin kuolema voi fanille aiheuttaa todella suurta surua, rajaisin ehkä oikeuden surulomaan kuitenkin nimenomaan lähiomaisille, läheisen ihmisen kuoleman jälkeen.

Koska jokaisen suru on erilaista, jättäisin sen tarpeeseen ja pituuteen harkinnan varaa ja harkinnan ihmisen itsensä ja terveyden- tai sosiaalihuollon ammattilaisen kontolle. Vaikka suru ei tosiaan ole sairaus siinäkään mielessä, että siitä parannuttaisiin, uskon, että ainakin omalta kohdaltani aika ja asioiden käsitteleminen auttaa työkyvyn palautumiseen.

kirjahyllyllä kyltti, jossa teksti: you will be okay, you have no choice.

Suruvapaa ratkaisisi esittelemäni ”väärän diagnoosin ongelman” lisäksi myös ne tilanteet, kun lääkäri ja sureva ovat eri mieltä työkyvystä. Se myös tekisi surua näkyvämmäksi yhteiskunnassa ja antaisi ihmisille enemmän mahdollisuuksia löytää ja elää omanlaista surua.

Että terveisiä vaan täältä surusairauslomalta ja voimia kaikille uuteen viikkoon!

One thought on “Suru ei ole sairaus, mutta voi viedä työkyvyn

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s