(Ammatti)apua! Ja sen vastaanottamista

Hei taas ja lämpimästi tervetuloa! Tällä ja ensi viikolla kirjoitan saamastani avusta lapsen kuoleman jälkeen. Teen sen paitsi siksi että tykkään analysoida kokemaani, myös siksi, että haluan lämpimästi kannustaa vertaisiani hakemaan ja ottamaan vastaan apua. Tänään keskityn ammattiapuun, ensi viikolla vertaistukeen. Aivan korvaamatonta läheisten tukea olen käsitellyt enemmän tai vähemmän monessakin tekstissä, esimerkiksi hiljattaisessa kiitos-postauksessa.

Minähän olen auttamisammatissa. Sosiaali-ja terveysalalla huhutaan, että auttamisammatissa olevat eivät useinkaan ole taitavimpia avun vastaanottajia. Kyse lienee siitä, että auttajan ja avunsaajan rooleja pidetään jollain tavalla vastakkaisina ja siksi roolista toiseen hyppääminen voi olla hankalaa. En ole itsekään ehkä maailman taitavin avun vastaanottaja, vaan koen jotenkin helposti niin paljon mielihyvää itsekseen pärjäämisestä, että se tuntuu usein paremmalta vaihtoehdolta. Lapsen kuoleman jälkeen, varsinkin alkuvaiheen shokissa, tarrasin kyllä kaikkeen mitä tarjottiin.

Olen saanut lapsen kuoleman jälkeen apua ainakin seuraavista paikoista: synnytyssairaala, erikoissairaanhoito (akuuttipsykiatria ja mielenterveyskeskus), kunnan terveyspalvelut ja työterveys. Olen kohdannut ainakin seuraavat auttajat: kätilöitä (lukuisia) sairaanhoitajia (lukuisia), lääkäreitä (lukuisia), sosiaalityöntekijän, sairaalapastorin, psykiatrisia sairaanhoitajia (kaksi), neuvolapsykologin, kirjallisuusterapiaohjaajan ja nyt aivan hiljattain, psykoterapeutin. Näistä osan olen kohdannut yksin, osan yhdessä lapseni isän kanssa.

Olen saanut apua mm. lapsen kuoleman läpikäyntiin, erilaisten tunteiden läpikäymiseen ja päivittäiseen selviytymiseen, parisuhteeseen, käytännön asioihin, sairasloman saamiseen sekä tulevaisuuden, erityisesti työhönpaluun suunnitteluun. Lisäksi varsinkin alussa erilaiset käynnit olivat avuksi jo ihan siitä syystä, että tuli lähdettyä kotoa edes jonnekin.

Loppujen lopuksi olen aika ylpeä siitä, miten hienosti olen osannut lapsen kuoleman jälkeen osannut vastaanottaa apua. Kaikkeen mitä on tarjottu, olen sanonut lähtökohtaisesti kyllä. Jos on pitänyt valita kahden avuntarjoajan välillä, olen mennyt käytännöllisyyden kautta ja valinnut aina sen, mikä on lähempänä kotia. Tai ainakin voin jälkikäteen hienosti kertoa, että olen loogisesti ja määrätietoisesti asioita päättänyt. Oikeastihan siis kyllä en ole, vaan olen shokissa nyökkäillyt ja ja valinnut arvalla silloin kun on pitänyt valita.

Olen ollut tyytyväinen erityisesti siihen, miten tiivistä tukea tilanteessani on voitu minulle tarjota. Sairaalassa lähes kaikki tilanteessamme mukana olleet ammattilaiset kävivät tapahtuneita kanssamme läpi yksitellen ja vaikka se oli paikoitellen raskasta, ehdottoman tärkeäää. Useampi sairaalan ammattilainen myös soitteli meille kotiin vielä pari kuukauttakin Supersankarin kuoleman jälkeen, kyseli kuulumisia ja varmisti ettei ole jäänyt mitään kysyttävää. Psykiatrisella puolella käyntejä oli parhaillaan jopa useamman kerran viikossa ja käyntejä harvennettiin pikkuhiljaa, kuitenkin niin ettei missään vaiheessa yli kuukauden taukoa ole päässyt syntymään.

Haastavinta ammattiavussa on sen suhde suruun. Sairaalassa suruun suhtautuminen oli ammattilaisilta meidän kohdallamme mielestäni hyvin luontevaa ja kohtelu empaattista ja johdonmukaista. Psykiatrisella puolella ensimmäinen kontakti oli sellainen, että tuli sellainen olo, että suru yritettiin neuvoa pois. ”Tee näin ja ja näin, niin vuoden päästä olosi on jo aivan hyvä.” Kuten olen aiemmin todennut, olen itse surua pohtiessani tullut siihen tulokseen, etten edes halua surua kokonaan pois, koska se on ainoita asioita, mitä lapsestani on minulle jäljellä. Se on minun surufilosofiani. Kohtaamisen tapahtuessa en osannut vielä analysoida asiaa ihan näin, vaan neuvot ja vihjailut siitä että kyllä se olo siitä paranee lähinnä ärsyttivät ja loukkasivat.

Toinen psykiatrian kontakti suhtautui suruun sitten hyvin eri tavalla. Hän näki surun luonnollisuuden ja erotti sen tietoisesti psykiatriasta. Tämä oli teoriassa todella hyvä, mutta käytännössä johti usein siihen, että tapaamiset aloitettiin toteamalla, että ”no, suru kulkee omia polkujaan, mutta mitenkäs olet muuten voinut?” Ööö, ihan hyvin kai jos sitä surua ei lasketa, mutta kun se tuppaa vaikuttamaan aivan kaikkeen.

Kaipa tässä tullaan siihen taas, että suru ei ole sairaus, mutta vaikuttaa psyykkiseen ja fyysiseen vointiin niin monella tavalla. Siksi sitä ohjataan käsittelemään terveydenhuollon ammattilaisten kanssa. Jos olisi olemassa surupoliklinikka tai surutoimisto, niin sinnehän minä kuuluisin psykiatrisen poliklinikan tai mielenterveystoimiston sijaan. Mutta koska ei ole, heilun suruni kanssa mielenterveyspuolella ja se on tosiaan aiheuttanut välillä hämmennystä, itsessäni ja varmasti myös ammattilaisissa.

Nyt psykoterapiaa aloittaessani olinkin erityisen kiinnostunut terapeuttiehdokkaan ajatuksista surusta. Löysin onneksi kerrasta ihmisen, jonka surufilosofian kelpuutin. Ajattelen, että suru on väistämättä nyt niin kiinteä osa identiteettiäni, että kaikki toiminta, millä hyvinvointiini yritetään vaikuttaa, pitää olla synkassa surufilosofiani kanssa, muutoin se on hyödytöntä.

Tämä oivallus surufilosofiasta ja sen merkityksestä ammattiavun vastaanottamiseen olisi varmaan ollut hyödyllinen jo alkuvaiheessa, jotta olisin osannut sanoittaa sitä myös ammattilaisille. Taitaa kuitenkin olla aivan utopistista olettaa, että joku voisi hirveässä shokissa juuri lapsensa menettäneenä oivaltaa yhtään mitään. Toisaalta, kaikki nämä kokemukset eri ammattilaisten kohtaamisista ovat ehkä osaltaan muokanneet sitä minun surufilosofiaani ja auttaneet ymmärtämään, mikä minua auttaa ja mikä ei. Ilman niitä oivalluksia sitä ei ehkä olisi syntynyt, vaikka kohtaamiset ovatkin välillä vähän turhauttaneet.

Joka tapauksessa, olen onnekas ettei minun ole tarvinnut taistella saadakseni apua. Ajattelen että kokemus siitä, ettei jää lapsen kuoleman jälkeen yksin, on itse asiassa lopulta tärkeintä, mitä ammattiavulla(kin) on annettavana lapsensa hautaavalle. Ja siinä on minun kohdallani onnistuttu hyvin. Minun ei ole tarvinnut taistella kuin vähän Kelan kanssa ja se taistelu osasairauspäivärahan osalta on muuten edelleen kesken. Kun saan taistelun loppuun, kirjoitan siitä varmasti!

Mukavaa viikkoa ja muistakaa hakea apua, jos siihen tarvetta on!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s