Pikkuasiat menevät minulla edelleen tunteisiin, ehkä jopa enemmän kuin ennen. Arjessa arkkiviholliseni ei ole kuolema. Arkkivihollisiani ovat esimerkiksi erilaisten elintarvikepakkausten muovikääreet, jotka eivät koskaan voi aueta nätisti.
Suru on työtä. Siitä ei tosin makseta palkkaa, eikä se tosiaan ole projektityötä eikä vuorotyötä, vaan enemmänkin ympärivuorokautinen eläkevirka.
Enää ei ole se vuosi, jolloin minusta tuli äiti. Ei enää se vuosi, jolloin lapseni syntyi ja kuoli. Se tuntuu samaan aikaan helpottavalta ja haikealta ja sitten toisaalta ei juuri miltään.
Onko suhde kuolleeseen lapseen vain surua, vai voiko se olla muutakin?
Muistorikasta kuolleiden lasten muistopäivää! Meidän supersankarimme eli vain 30 tuntia. Alle puolitoista vuorokautta elämää, mutta mitkä vaikutukset sillä onkaan ollut meidän ja monen muun elämään!
