Hyvää maanantaita taas! Viime tekstissä jo kerroinkin, että tähän elokuuhun mahtuu useampia merkki- ja muistopäiviä. Tämän viikon keskiviikkona on kulunut puolitoista vuotta Supersankarin syntymästä ja vuosi tämän blogin perustamisesta. Näiden lisäksi viime viikolla raskaudessa saavutettiin se etappi, jolloin edellisessä raskaudessa istukka irtosi kohtalokkain seurauksin ja Supersankari syntyi: raskausviikot 28+4. Melkoinen määrä hyvin eri tyyppisiä etappeja, muistopäiviä, merkkipäiviä tai miksi näitä nyt sitten haluaakaan kutsua.

Merkittävin näistä etapeista on tietenkin meidän pienen ukkosentuojan puolitoistavuotispäivä. Päivän lähestyminen herkistää taas eri tavalla pohtimaan ja ymmärtämään, miten iso lapsi meillä voisi jo olla ja miten syvältä on se, että hän ei ole täällä. Samalla se saa tajuamaan, että aika kuluu, jopa yllättävän nopeasti. Vauvan kuoleman jälkeen meni monta kuukautta, ettei aika vaan kulunut. Nyt on yhtäkkiä mennyt puolitoista vuotta. Elämässä ja maailmassa on tapahtunut paljon. Se tuntuu oudolta, ei sitä oikein muutoin osaa kuvata.

Toiseksi merkittävintä on se, että tässä raskaudessa eletään nyt minulle ihan uutta vaihetta. Näin pitkällä raskaana en ole aiemmin ollut. Minua on ylipäänsä auttanut ajatella tätä raskautta etappi kerrallaan: ensin varhaisultra, sitten niskaturvotusultra, sen jälkeen rakenneultra ja nyt sitten nämä Supersankarin synnyinviikot. Etappiajattelu on auttanut siihen, että mieli ei täyty kaikista peloista ja jännityksistä, vaan voi jännittää ja pelätä yhtä asiaa kerrallaan. Nyt ollaan sitten vähän niin kuin avomerellä, jossa uusia etappeja ennen synnytystä on hankalampaa määrittää.

28+4 viikkoihin liittyi ilman muuta myös paljon kipeitä ja pelottavia tunnemuistoja. Vaikka pidin koko ajan hyvin epätodennäköisenä, että istukka irtoaisi päivälleen samassa vaiheessa raskautta uudelleen, huomasin olevani viime viikolla erityisen herkillä tuntemusteni tarkkailussa. Onnistuin tietenkin myös kompastumaan ja pyllähtämään edellisenä päivänä ja soittelin jo päivystykseenkiin. Onneksi tämä Pikkusisarus on melko helppo saada ilmaisemaan vointiaan juomalla makeaa ja kylmää ja akuutein huoli olikin pian ohi. Ja nyt se kirottu päivä on kokonaan ohi.

Huomattavasti iloisempi etappi on se, että blogi täyttää tosiaan tällä viikolla vuoden. Kolminkertainen eläköön-huuto suru- ja kuolemablogille! No, ehkä iloinen on vähän väärä sana tässä yhteydessä. On kuitenkin niin, että lapseni kuolemaa en saanut valita, mutta jollain tapaa olen voinut valita tapoja käsitellä asiaa. Ja siinä suhteessa on jopa iloista, että uskalsin alkaa kirjoittaa. Blogi on tuonut mukanaan keskusteluja, ihmisiä ja mahdollisuuksia ilmaista ja toteuttaa itseä eri yhteyksissä. Ennen kaikkea se on kuitenkin tuonut tavan pitää Supersankari mukana elämässä, läsnä arjessa. Se on tosi tärkeää, olosuhteet nähden lähes iloista.

Olen luonteeltani vähän sellainen ”innostuu nopeasti, kyllästyy nopeasti” -tyyppi ja siksikin tuntuu hirveän tyydyttävältä, että olen kuluneen vuoden myrskyissä ja tyynemmissä vaiheissa jaksanut kirjoittaa melkoisen säännöllisestikin. Hyvä minä! Tekstejä on tähän mennessä karttunut 45 kappaletta ja niitä on lukenut yli 8000 erillistä lukijaa. Suosituin teksteistä on edelleen blogin aloitusteksti. Ilman muuta jatkan blogin kirjoittamista edelleen, toki epäilen että päivitysväli voi ajansaatossa vähän harventua. Sen verran tärkeä tästä blogista on kuitenkin itselleni tullut, etten siitä ihan hevillä luovu.

Millaisias etappeja sinulla on elokuussa? Olivatpa ne mitä tahansa, niin voimia niihin ja hyvää viikkoa kaikille!