Huomenta taas! Tänään pohdin suhdetta omaan lapseeni. Pohdin erityisesti sitä voiko vastasyntyneenä kuolleen lapsen kohdalla suhde olla muutakin kuin surua ja kaipausta. Kuinka luoda suhde ihmiseen, jota ei tunne eikä tule koskaan tuntemaan?

Vastasyntyneen kuolemassa on minusta kaksi erityisen surullista asiaa. Ensimmäinen on se, ettei hän ikinä saa kokea kaikkia niitä asioita, mitä elämässä yleensä koetaan: leikkejä, ihmissuhteita, kasvamista iloineen ja suruineen. Toinen on se, ettemme me ikinä saa oppia tuntemaan tätä lasta. Emme tiedä millainen hän olisi luonteeltaan, mistä hän pitäisi ja mikä saisi hänet raivostumaan. Emme tiedä millaiseksi hän kasvaisi. Silti haluan jotenkin pitää yhteyttä yllä.

Spriritsimi tai muu yhteydenotto henkiin ei tule kohdallani kyseeseen. Sen sijaan kyseeseen tulee minusta ainakin neljä tapaa luoda suhdetta kuolleeseen vastasyntyneeseen. Näitä ovat se sureminen, mutta myös muistelu, mielikuvitus ja merkitysten hakeminen.

En usko, että tästä ihmissuhteesta voi kokonaan irrottaa surun ja kaipauksen. On hyväksyttävä kuolema ja sen lopullisuus. Se on tuskaisaa ja hidasta. Toisaalta suru on kaikkea sitä, mitä elävä lapsikin olisi meiltä osakseen saanut: valtavaa rakkautta ja sitä, että asettuu jollain tavalla tärkeäksi osaksi elämää. Siinä on kuitenkin auttamatta sävyjä, joita elävän lapsen kohdalla ei olisi: valtavaa kaipausta, katkeruutta ja tyhjyyttä. Kumisevaa, jokaisessa solussa tuntuvaa tyhjyyttä.

Tuntuisi kuitenkin jotenkin epäreilulta sitä lasta kohtaan, että ihmissuhde häneen olisi pelkkää surua. Se tuntuisi epäreilulta siitä huolimatta, että häntä ei fyysisesti ole enää olemassa. Lapsihan on täysin syytön siihen, että hän kuoli. Siksi tuntuu lohdulliselta ja oikealta, että on myös ne kauniit muistot raskausajalta ja hänen lyhyestä elämästään, joiden kautta suhdetta voi jotenkin pitää yllä. Vaikka raskautta ja Supersankarin lyhyttä elämää seurasi suru, muistoja siitä ei voi ottaa pois ja juuri nämä muistot herättävät surun sijaan ennen kaikkea valtavaa kiitollisuutta. Muistelun välineitä on monia: ajattelu, kuvien katselu, kirjoittaminen, piirtäminen, musiikki. Kaikki nämä keinot varmistavat sen, mitä heti Supersankarin kuoleman jälkeen eniten pelkäsin: etten unohtaisi mitään hänestä.

Muistelua voi tehdä omassa päässään, mutta minun kokemukseni mukaan se on paljon voimakkaampaa kun sen tekee ääneen, muiden ihmisten kanssa. Siksi minulle on tärkeää puhua supersankarista niin läheisten kun vertaistenkin kanssa. Niin kuin viisaat vertaiset ovat opettaneet, kaikki muistelu, kirjoittaminen, piirtäminen, keskustelut ja vertaisryhmissä käyminen ovat itse asiassa ajan viettämistä sen lapsen kanssa, vaikka hän ei fyysisesti läsnä olekaan.

Sitten on se mielikuvitus, joka tuo myös lohtua ja roolia lapselle. Keskustelimme keväällä sairaalapastorin kanssa siitä, kuinka pitää kuollutta lasta läsnä elämässä, erityisesti sosiaalisissa tilanteissa. Hän kertoi kuinka joillekin toimii se, että pohtii, minkä ikäinen lapsi olisi nyt ja mitä hän ehkä osaisi juuri nyt. Tämä ei toimi itselleni. Mistä minä tiedän, mitä hän osaisi? Samalla tavalla tämäkin tuntuisi epäreilulta lasta kohtaan, koska me emme voi tietää oikeasti ikinä millainen hän olisi.

Sen sijaan mielikuvitusta tuntuu luontevammalta käyttää siihen, missä hän on nyt kun hän on kuollut. Koska sitä ei koskaan, yhtään kenenkään kohdalla kukaan voi tietää. Siksi kertomuksen kehittäminen siihen mihin hän päätyi päätettyään maallisen matkan ja miten hän meille näyttäytyy, on ollut tärkeä osa suhteen luomista, toki myös lohdun hakemista. Tiedän ettemme ole ainoita. Usein nämä kertomukset liittyvät johonkin luonnonkappaleeseen- tai ilmiöön, niin myös meillä. Supersankari oli myrskypäivän lapsi ja siksi hän on meille vahvasti läsnä nimenomaan myrskyissä ja sen kaltaisissa sääilmiöissä.

Neljäs tapa luoda suhdetta kuolleeseen lapseen on etsiä vielä luonnonilmiöitäkin suurempia merkityksiä hänen olemassaololleen. Uskon, että tämä merkitysten hakeminen jatkuu läpi elämän. Tämä ei edelleenkään tarkoita sitä, että ajattelisin, että hänen kuolemansa tapahtui syystä tai että niin oli tarkoitettu. Tämä tarkoittaa sitä, että hänen elämällään oli tarkoitus ja nimenomaan sillä elämällä on meille valtavia merkityksiä. Olen itse asiassa kirjoittanutkin niistä jo aiemmin.

Yksi elämäni tärkeimmistä ihmissuhteista on siis paitsi lohdutonta itkemistä, myös valokuvien katselua, keskustelua, kirjoittamista, myrskyissä seisomista ilman sadevarusteita ja loputonta merkitysten etsimistä. Se on ihmissuhde täynnä suuria tunteita, joista keskeisimpiä ovat auttamatta suru, mutta myös valtava kiitollisuus siitä että hän kävi tässä maailmassa. Elämäni tärkein ihmissuhde on kuoleman lopullisuuden, elämän epävarmuuden ja ikuisen mysteerin hyväksymistä.

Voimia kaikille marraskuun lopun pimeyteen!