Hei taas! Nyt kun olen ollut taas palkkatöissä osa-aikaisesti kohta puolitoista kuukautta, olen miettinyt työtä. Siitä sitten tuli tarve pohtia surutyön käsitettä. Voiko surua ajatella työnä ja mitä surutyö oikeastaan tarkoittaa?

Suhtauduin aiemmin surutyön käsitteeseen skeptisesti. Se johtunee siitä, että työ-sanasta tulee mieleen tietty kaavamaisuus ja se, että työ tulee jossain kohtaa valmiiksi. Lisäksi jotenkin tuntui vieraalta se ajatus, että olisi aika tehdä surutyötä ja sitten aika viettää vapaa-aikaa. Oikeassa elämässähän suru on usein ihan ympärivuorokautista. Nyt kuitenkin viinilasin ääressä suoritettujen, pitkällisten (n. 50 minuuttia) pohdintojen ja yhden miellekartan (rakastan mindmappeja) jälkeen julistan kuitenkin seuraavaa: Suru on työtä!

Suruhan on montaa asiaa. Se on rakkautta ja ikävää kuollutta kohtaan, se on toimintakykyyn vaikuttava tekijä ja se on elämässä olevaa tyhjyyttä. Se on jotakin, joka lävistää kaiken olemisen ja tekemisen. Silti suru on myös työtä. Siitä ei tosin makseta palkkaa, eikä se tosiaan ole projektityötä eikä vuorotyötä, vaan enemmänkin ympärivuorokautinen eläkevirka.

Nimittäin, suru on monella tapaa niin kuin mikä vaan työ. Se vaatii voimia ja se vaatii aikaa. Joskus suremisestakin tarvitsee lomaa, yhden hetken tai yhden illan esimerkiksi. Sitten jaksaa taas surra ja elää surun kanssa. Se, onko lomaa mahdollista pitää, riippuu työtilanteesta. Se riippuu siitä, kuinka pinnalla suru on ja kuinka kova tarve on surra. Minun kokemukseni mukaan on kuitenkin niin, että ennen pitkää lomaa on pidettävä, tai muuten surun alle hukkuu. Jos ei välillä uppoudu johonkin aivan muuhun: vaikka kirjaan tai elokuvaan, tulee suru-burnout. Sitten surutyö ei etene ja vointi pahenee entisestään.

Vaikka en usko että surutyöllä on varsinaista loppua tai että se etenisi jotenkin prosessimaisesti, uskon kuitenkin, että siinä voi edetä. Sanotaan, että uuteen työhön perehtyminen vaatii monesti noin vuoden, ennen kuin se sujuu jotenkin luonnostaan. Perehtymisvaiheessa mikä tahansa työ uuvuttaa ja laittaa pään särkemään. Samojen asioiden kanssa takkuaa monta päivää, kunnes ne lopulta jotenkin sisäistää. Uusia asioita tulee toki vielä pitkänkin työssäolon jälkeen, mutta ne on helpompi sisäistää kun perusasiat ovat hallussa.

Perehtymisvaiheessa liian monta asiaa osattavaksi on yhtä kuin kaaos. Sitten kun työn on jotenkin omaksunut, voi ottaa uusiakin työtehtäviä rinnalle. Minun surutyössäni nämä uudet työtehtävät ovat esimerkiksi palkkatyö ja harrastus. Uusia työtehtäviä on parasta lisätä pikku hiljaa, jotta aikaa ja voimia jää itse päätyöllekin, suremiselle.

Toisaalta, nämä uudet työtehtävät voivat tarjota myös sitä lomaa surutyöstä. Minä olen kokenut ihan helpottavaksi sen, että voin nyt muutaman päivän viikosta ajatella ihan muita asioita palkkatöissä. Silti tarvitsen edelleen myös surutyöpäiviä jaksaakseni tätä elämää. Surutyöpäivät eivät tarkoita (enää) kohdallani sitä, että itkisin aamusta iltaan kuin paraskin itkijänainen.

Sen sijaan surutyöpäivät tarkoittavat sitä, että saan aamulla rauhassa taas herätä ja ymmärtää sen, että lapseni on edelleen kuollut. Sitä, että minulla on tilaa kuunnella rauhassa ilman muita velvollisuuksia sitä, mitä minä tarvitsen ja mitä suru tarvitsee juuri tänään. Se voi olla kirjoittamista, valokuvien katselua, muistojen läpikäyntiä, hautaistutuksien suunnittelua tai terapiakäynti. Se voi olla joogaa, lenkki metsään tai munkkikahvit huoltsikalla. Sellaista se suru on, vaihtelevaa, tarpeellista ja raskasta. Sille on järjestettävä aika ja paikka elämässä.

Voimia ja valoa kaikille kaikenlaisiin töihin tälle viikolle!