Hei taas! Muistan ajalta ennen Supersankaria lukeneeni useita lehtijuttuja, joissa läheisen kuoleman tai muun valtavan kriisin kokeneet ihmiset kertoivat arvojensa muuttuneen tapahtuneen jälkeen. Mieleeni on jäänyt erityisesti sellaiset lauseet, kuten ”mikään pieni ei enää tunnu missään” ja ”osaan nyt laittaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin.” Tämän päivän aiheena onkin asiat ja niiden oikeat mittasuhteet. Käsittelen aihetta erityisesti arjen tasolla.

Myönnän ensin, että minä en ole tainnut kyllä ainakaan vielä oppia laittamaan asioita oikeisiin mittasuhteisiin. Sitten heti perään myönnän, että haluaisin kyllä voida sanoa osaavani. Se, että tämä meille tapahtunut murhenäytelmä olisi jollain tavalla jalostanut arvojani ja minua ihmisenä, on kutkuttava. Se myös toisi edelleen lisämerkitystä sille, miksi Supersankarin piti kuolla tai miksi ylipäänsä saimme hänet, vaikka vaan hetkeksi. Olen aiemmin pohtinut erilaisia merkityksiä, joita hänellä minulle ja meille on, mutta tätä arvomaailman muutosta en kyllä tosiaan ajattele voivani ansioksi listata.

No okei, kyllä minä voin sanoa, joitakin asioita olen laittanut oikeaan arvojärjestykseen. Että arvostan entistä enemmän elämää ja tajuan että se voi loppua ihan milloin vaan. Ymmärrän, että elämä on kaikin tavoin arvaamatonta. Varsinkin tällaisina korona-aikoina huomaan arvostani pysyvyyttä ja turvallisuutta enemmän kuin ennen. Mutta miten nämä asiat sitten näkyvät arjessani? Välillä tuntuu, että lähinnä syön monivitamiinia ja googlaan enemmän sairauksia kuin ennen. Pelkään monia asioita vähän enemmän kuin ennen. Pelko ei varsinaisesti taida olla arvo.

Pikkuasiat menevät minulla edelleen tunteisiin, ehkä jopa enemmän kuin ennen. Arjessa arkkiviholliseni ei ole kuolema. Arkkivihollisiani ovat esimerkiksi erilaisten elintarvikepakkausten muovikääreet, jotka eivät koskaan voi aueta nätisti, vaan repeävät, niin että lopputuloksena hakkaan pakettia saksilla tai veitsellä kiukusta karjuen. En siinä kohtaa ajattele, että kyllä tästäkin selvitään, kun on jo niin paljosta selvitty. Enkä myöskään ajattele, ettei näin pienellä asialla ole väliä, kun niin paljon valtavampiakin on tapahtunut. Ajattelen vaan että hemmetin kanapaketti, viholliseni.

Samanlaisia tunteita kohden monesti esimerkiksi parkkipaikoilla, meikatessani sekä julkisissa liikennevälineissä haistellessani migreenipäällä kevään uutuusparfyymejä. Arkeni ei ole zenimäistä leijumista, jossa olen kiitollinen elämästä ja uskon selviäväni mistä vaan. En siis ole tainnut ainakaan vielä oppia jalostumaan kärsimyksestä ja laittamaan asioita oikeaan mittasuhteisiin. Suhtaudun asiaan ristiriitaisesti. Toisaalta ajattelen ei minun tarvitsekaan oppia. Ja sitten toisaalta haluaisin miettiä nimenomaan sitä mikä minulle on tärkeää ja elää arvojeni mukaan.

Oikeasti ajattelen, että minua ohjaavat vielä niin paljon erilaiset tunteet, joita vauvan kuolema aiheuttaa, että voimani menee niiden kanssa pärjäämiseen. Suru, kiukku, katkeruus, uupumus, uudenlaiset ilon tunteet ja kaikki muu mahdollinen vie niin paljon energiaa, ettei minulla ole oikeastaan aikaa tai voimia miettiä, mikä minulle on tärkeää elämässä.

Tämä on viimeinen kappale ja sen sisällön voi jo arvata, jos on tekstejäni aiemmin lukenut! Koska kaikkeen on aina minusta ratkaisu: aika ja hyväksyntä. Sitä tarjoan itselleni tähänkin arvoristiriidan poikaseen ja elintarvikepakettivihaan ratkaisuksi. Ja samalla voin ilokseni todeta, että surun kanssa selviytyminen sujuu tällä hetkellä aika hyvin. Ongelmani voisivat olla juuri nyt isompiakin.

Aikamme vaatii aivan poikkeuksellista hyväksyntää, aikaa ja aitoja tunteita. Niitä toivotan kaikille!