Nyt on niin, että tällä hetkellä tässä elämäntilanteessa olen kurkkuani myöten täynnä hetkessä elämistä tai siltä ainakin tuntuu. En jaksaisi enää yhtään hengitellä syvään ja havainnoida ympäristöä tässä hetkessä ja hyväksyä sitä, etten voi vaikuttaa menneisyyteen tai nykyisyyteen ja olla kiitollinen siitä että juuri nyt kaikki on hyvin.
Helposti alkaa miettimään, mitä tein viimeksi väärin noin niin kun ihan ajatuksen tasolla. Ehkä en pelännyt tarpeeksi? Ehkä luotin liikaa? Tällaiset ajatukset johtavat taas helposti siihen, että kuvittelee, että jos nyt luotan liikaa, niin kaikki menee varmasti vatuiksi.
Emme enää sure ainoan lapsemme kuolemaa. Suremme esikoisemme kuolemaa. Surun kumiseva tyhjyys saa täytettä, joka ei korvaa menetettyä lasta, mutta täyttää lamauttavaa tyhjyyttä.
Oma listani perusturvallisuuden tunteen tukemiseen. Pätee suurilta osin sekä vauvan kuolemaan että pandemian aiheuttamaan poikkeustilaan.
Tänään en puhu koronasta mitään, vaan käsittelen yhden ison palan tästä vauvansa menettäneen karvaasta kakusta: tyhjän sylin ja vauvahaaveet.
Pieni epäjoulutarina Tunteista ja niiden edesottamuksista yhden surevan aivoissa.
kuolemawashere.com 