Heinäkuista maanantaita! Minä lomailen taas ja se on kyllä mukavaa. Meinasin jo vähän lomailla blogistakin, mutta päätin sitten kuitenkin kirjoittaa tänäänkin ajatuksiani vähän auki, se tekee ihan hyvää. Nyt kun olen uskaltanut sanoa ääneen täällä blogissakin, että olen raskaana, on minulla tarve jäsentää, miten tämä uusi elämänvaihe vaikuttaa suruun.

Raskaus nimittäin kyllä vaikuttaa suruun. Minun kohdallani suru on väistämättä ollut erilaista siitä asti kun tein posiitivisen raskaustestin. Se on välillä helpompaa ja välillä piinaavampaa. Välillä kaukaisempaa ja välillä entistä enemmän arjessa mukana. Välillä toivon hopeareunustamaa ja välillä pelon ja ahdistuksen moukaroimaa. Mutta ei enää yhtä kokonaisvaltaista, haparoivaa ja tyhjyyttä kumisevaa kuin ennen.

Kuten olen monesti tämän vuoden puolella kirjoittanut, olen tullut selvästi enemmän sinuiksi surun kanssa. En voi edelleenkään hyväksy sitä, että esikoisemme kuoli, mutta jotenkin sitä alistuu ajan myötä siihen, että tämä suru nyt on osa minun elämääni ja sillä mennään. Vaikka välillä kyllä edelleen hetkittäin ihan oksettaa se, miten läsnä kuolema on elämässäni. En minä oikeasti haluaisi kirjoittaa kuolemasta tai ravata hautausmaalla. Haluaisin kirjoittaa korkeintaan ihan tavallisista äitiasioista ja ravata vaunulenkillä. Mutta kuitenkin, suuren osan ajasta sitä jo hyväksyy surun elämänkumppanikseen.

Uusi raskaus toi suruun ihan uudenlaisen toivon, joka on kasvanut mitä pidemmälle raskaus etenee. Vaikka uusi vauva ei poista sitä tosiasiaa ja tuskaa, että Supersankari kuoli, muuttaa se asioita muuten. Emme enää sure ainoan lapsemme kuolemaa. Suremme esikoisemme kuolemaa. Surun kumiseva tyhjyys saa täytettä, joka ei korvaa menetettyä lasta, mutta täyttää lamauttavaa tyhjyyttä. Uusi raskaus tuo toivon siitä, että saisimme vielä toteuttaa vanhemmuuttamme muullakin tavalla, kuin suremalla ja hautausmaalla käymällä.

Samaan aikaan uusi raskaus tuo paljon uutta ajateltavaa ja sisältöä elämään. Mitä pidemmälle raskaus etenee, sitä enemmän uskaltaa valmistautua ja suunnitella tulevaa. Samaan aikaan pelon ja epävarmuuden määrä on kasvanut raskauden myötä. Sisältöä elämään kai se pelko ja epävarmuuskin on! On varmastikin selvää, että kun odotamme nyt uutta vauvaa, pelko siitä, että tämäkin vauva kuolee, on olemassa. Ja se vie valitettavan paljon aikaa ja energiaa.

Elämä on raskauden ajan ollut tämän pelon kanssa oppimaan elämistä, ihan kirjaimellisesti. Täytyy löytää toimintatavat mitä tekee kun tulee yllättävä kipu, joka muistuttaa istukan irtoamiskipua. Tapa rajata ahdistavia ajatuksia. Täytyy luoda kriteerit, joiden puitteissa päivystykseen lähdetään vuorokaudenajasta riippumatta. Ilman viikottaista terapiaa kaikki tämä olisi vielä vaikeampaa. Pelko on niin kokonaisvaltaista, että se kyllä syö tilaa surulta. Ärsyttävä pelko. Toisaalta kyllä ajattelen myös, että pelko on osa surua. Ilman surua tämä raskaus ei olisi yhtä pelon hallitsema. Ne ovat valitettavan kiinteä parivaljakko.

Vaikka toivo tulevasta ja pelko menettämisestä hallitsevat ajatuksia, Supersankari on arjessa ja ajatuksissa lopulta läsnä vähintään yhtä paljon kuin ennenkin, eri tavalla vaan. Odotammehan me hänen pikkusisarustaan. Pikkusisarus perii hänen vaatteistaan ja tarvikkeistaan lähes kaikki. Erilaisissa tilanteissa tiedustellaan odotanko esikoistani ja tilanteesta riippuen joko pääsen tai joudun kertomaan Supersankarista. Käyn samassa neuvolassa, kuin hänen odotuksessaan ja samassa sairaalassa lisäkontrolleissa, jossa hän syntyi. Muistot ja hänen olemassaolonsa ovat alati läsnä, tässäkin elämäntilanteessa.

Kaikista peloista ja epävarmuudesta huolimatta, kiitollisuus reunustaa kyllä jo nyt surua. Niin kuin viime tekstissäkin totesin, en ole missään vaiheessa osannut pitää uutta raskautta itsestäänselvyytenä ja vaikka en vielä varmuudella tiedä, saammeko tämän vauvan kotiin asti, tiedän varmuudella olevani raskaana. Olen siitä kauhean kiitollinen. Niin kuin olen myös siitä, että on kesäloma, on mansikoita ja on ihana aviomies, jonka kanssa lähimatkailla. Minä lähden nyt Pirkanmaan metsiin! Voimia viikkoon kaikille!