Hei taas! Tänään en puhu koronasta mitään, vaan käsittelen yhden ison palan tästä vauvansa menettäneen karvaasta kakusta. Kuten aiemminkin todettu, tilanteemme on irvokkaalla tavalla hassu. Me olemme saaneet esikoisemme ja meistä on tullut vanhempia, mutta meillä ei ole vauvaa. Syli on tyhjä. Tänään kirjoitankin siitä, mitä se minulle tarkoittaa ja mitä se on minussa aiheuttanut.

Kun vauva kuolee, vanhemmilla voi herätä monenlaisia tunteita. Toisen syli voi huutaa tyhjyyttään ja raskaaksi haluaisi tulla heti nyt ja tässä. Toinen ajattelee, ettei enää koskaan halua tai henkisesti pysty uuteen raskauteen. Monella tunteet vaihtelevat. Minulla ei vaihtelua ole juuri ollut. Olen Supersankarin kuolinhetkistä alkaen halunnut uutta vauvaa, niin nopeasti kuin mahdollista.

Silloin alussa tunsin siitä syyllisyyttäkin, kun ajattelin jo niin nopeasti uutta raskautta ja vauvaa, vaikka minun olisi pitänyt ajatella ja surra Supersankaria. Sitten ymmärsin vertaisen avulla, että uuden raskauden toivominen voi olla myös osa surua ja toisaalta biologisesti hyvin ymmärrettävää. Syli on tyhjä ja kaipaa vauvaa. Mieli edes hetkittäin ymmärtää, että kuollutta vauvaa ei enää takaisin saa ja siksi se toivoo uutta. Suurimman osan ajasta sitä kuitenkin kaipaa nimenomaan sitä menetettyä lasta. Ja toisaalta nämä kaksi kaipuuta, kuolleen lapsen ikävä ja uuden lapsen kaipuu mahtuvat kyllä aivan hyvin yhteen surevaan mieleen, vaikka aivan valtavia ovatkin.

Vauvan kuoleman jälkeen voi olla erinäisiä esteitä alkaa heti yrittämään uutta raskautta. Lähes kaikkia kehotetaan odottamaan kuolinsyytutkimuksen tulokset ja mahdolliset geenitestit tai muut äidin terveydentilaan liittyvät tutkimukset. Meidän kohdallamme odottaminen tuli eteen tehdyn hätäsektion vuoksi, kiireessä tehdyn haavan pitää antaa parantua hyvin. Mitä se sitten ajallisesti tarkoittaa, niin sen voi joko kysyä lääkäriltä tai arpoa. Molemmat tavat tuottavat todennäköisesti melko samanlaisen lopputuloksen, joka on jotain kolmen kuukauden ja useamman vuoden välillä, useimmiten kuitenkin puolesta vuodesta vuoteen.

Toisen lapsen odottaminen alkoi siis tavallaan siitä hetkestä, kun meille kerrottiin, että olisi hyvä odottaa ”edes puoli vuotta, mutta mielellään vuosi tai enemmän.” Tämä taisi olla jo sairaalassa kotiutumisen yhteydessä. Odottamisen ensimmäisessä vaiheessa siis odotimme, että koittaisi se aika, kun uskaltaisi alkaa yrittämään uutta raskautta. Sen jälkeen alkoi odottamisen toinen vaihe, jossa odotetaan positiivista raskaustestiä.

Kukaan ei voi tietää, kuinka kauan uuden raskauden alkamiseen menee. Määräänsä enempää siihen ei voi myöskään itse vaikuttaa. Sitten lopulta toivottavasti joskus, me odotamme toivottavasti sen noin yhdeksän kuukautta ja saamme lopulta, toivottavasti elävän lapsen, jonka saamme viedä kotiin. On mahdollista, että siinä kohtaa on kulunut vuosia siitä hetkestä, kun meille sairaalassa sanottiin, että täytyy odottaa.

Toivominen ja odottaminen on varmasti kaikissa kuvaamissani vaiheissa valtavan ristiriitaista. Mikään ei toisi iloa niin paljon, kuin elävä lapsi ja samaan aikaan kaikkia näitä odotuksen vaiheita varjostaa suuri suru. Surun ohella kaikkia kuvaamiani odottamisen vaiheita varjostaa kohdallani kyllä myös pelko. Entä jos en tule enää raskaaksi? Jos kropassani onkin jotain vikaa jota lääkärit eivät vaan huomaa? Entä jos nyt vaan olen jotenkin muutoin viallinen elävän lapsen äidiksi? Entä jos tulenkin raskaaksi ja istukka irtoaa uudelleen? Tai lapsi kuolee muulla tavalla?

Näiden pelkojen iskiessä päälle olen viime aikoina pyrkinyt asettumaan peilin eteen ja kysymään peilikuvaltani: olisiko sinulla hetki aikaa puhua hyväksynnästä? Hengitän ja yritän hyväksyä sen, että pelko surun ohella nyt vaan on elämässäni. Että on ihan ok pelätä. Ja sitten onnittelen itseäni siitä, että olen hiljattain aloittanut terapian ja pystyn puhumaan peloistani muillekin ihmisille. Ja sitten vielä kannustan hellästi kroppaani, että kyllä sinä rakas kroppa raskaudut, sitten kun olet siihen valmis ja selviät varmasti hienosti länsimaisen lääketieteen avulla.

On ihan selvää, ettei Supersankaria voi korvata kukaan. Olisi silti ihanaa kokea vielä joskus elävän lapsen vanhemmuus. Haluan uskoa, että meidän aikamme koittaa vielä. Siihen ei nyt auta kuin aika.

Voimia kaikille viikkoon, tällä viikolla toivotan sitä erityisesti ihan kaikille vauvaa toivoville! Lisäksi erityishuomionosoitus ja tsempit kaikille sosiaalihuollon ja terveydenhuollon ammattilaisille näinä kummallisina ja raskainakin aikoina!