Pitkästä aikaa hyvää maanantaita! Viime tekstissä uumoilin, että julkaisutahti varmaan tulee harvenemaan tässä syksyn mittaan, mutta se tapahtuikin sitten heti! Sori siitä. Instagramin puolella kertoilinkin jo pari viikkoa sitten, että fyysistä vaivaa on ollut sekä raskauteen liittyen että raskaudesta viis. Olenkin viime viikot saikutellut ja yrittänyt rentoutua. Äitiysloma koittaa ensi viikolla, mutta käytännössä siis oleilen kotosalla jo nyt. Fyysisten vaivojen lisäksi henkisellä puolella alkaa niin sanotusti turnausväsymys iskeä ja rankasti. Siitä ajattelin muutaman rivin kirjoittaa tänään.

Olen aiemmin, mm. suuressa lohtulauseanalyysissä kirjoittanut siitä, kuinka minulle ihan keskeisesti lohtua tuova ajatus on ollut se, ettei tarvitse jaksaa kuin hetki kerrallaan. Lainaan täten itseäni:

”Minua tähän hetkeen keskittyminen auttaa. Se, mitä on jo tapahtunut on siinä mukana, se on ikäänkuin sisäänkirjoitettuna tämäntyyppisiin lauseisiin. Sen sijaan tulevaisuutta ei tarvitse ajatella ollenkaan. Se oli varsinkin alkuun kauhean hyvä ja lohdullinen asia, koska seuraavankin päivän ajattelu tuotti ihan kauheaa ahdistusta.”

Olen pohtinut hetkessä elämisen autuutta myös mindfullness-lasieni läpi. Lainaan itseäni vielä uudestaan:

”Kun lapsi kuolee, sekä menneisyys, nykyhetki että tulevaisuus tuntuvat olevan täynnä tuskaa. Kun näistä kolmesta saa kaksi edes sekunniksi pois mielestä, se helpottaa. Kun antaa itselleen luvan ihan oikeasti olla ihan vaan nyt tässä hetkessä ja jaksaa edes joskus tarkkailla itseään ja ympäristöään ihan vaan tässä hetkessä, se helpottaa.”

Eli, tilanteessa jossa menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus ovat lähtökohtaisesti kolminkertainen tuska, on yksinkertainen tuska parempi. Niin ainakin luulisi. Nyt on kuitenkin niin, että tällä hetkellä tässä elämäntilanteessa olen kurkkuani myöten täynnä hetkessä elämistä tai siltä ainakin tuntuu. En jaksaisi enää yhtään hengitellä syvään ja havainnoida ympäristöä tässä hetkessä ja hyväksyä sitä, etten voi vaikuttaa menneisyyteen tai nykyisyyteen ja olla kiitollinen siitä että juuri nyt kaikki on hyvin. Haluaisin vaan tämä mahassa olevan vauvan jo elävänä syliin. Oikeasti haluaisin tietysti molemmat lapseni elävänä syliin, mutta vain toinen on edes mahdollista.

Olen nyt pidemmällä raskaudessa, kuin viimeksi menettäessämme Supersankarin. Tunteita Supersankarin syntymäviikkoetapin ylityksen jälkeen on vähän vaikea pukea sanoiksi, mutta jotenkin kyllä päivältä päivältä on konkreettisempaa mitä voi menettää. Pelko hakkaa luottamusta paistipannulla päähän vaikka mitä yrittäisi, vielä jämäkämmin kuin aiemmin. Samaa tekee tunne järjelle. Koska viimeksi istukka irtosi olemassaolevan tiedon mukaan ihan hetkessä, en ihan pääse irti ajatuksesta, että jokainen hetki on tässäkin raskaudessa uusi mahdollisuus istukalle irrota, vaikka tiedän että se on epätodennäköistä. Hetkistä on tullut siis turvapaikkojen sijaan vaaran paikkoja. Vaikka juuri nyt ultrassa olisi kaikki hyvin, seuraavassa hetkessä niin ei välttämättä ole.

Kaipaan vanhasta elämästä eniten sitä, että vaikka tässä hetkessä olisi paljon epävarmuutta ja vaikeutta, voisi vaan nojata elämään ja tulevaisuuteen ja uskoa, että asioilla on tapana järjestyä. Tämä uusi raskaus toi elämääni ja tulevaisuuteeni varovaisen näkymän myös ilosta tuskan oheen. On kuitenkinpidemmän päälle pirullisen uuvuttavaa, kun ei uskalla täysin luottaa sen toteutumiseen. Olen niin lähellä jotain uutta ja ihanaa (noin ihan fyysisestikin), mutta silti tunnen sen olevan jotenkin kaukaista niin kauan, kunnes nyytti on sylissä elävänä. Jokainen hetki ennen sitä on minun päässäni vaarallinen.

Hetkessä eläminen on siis tällä hetkellä toisinaan tuskaa vaikka miten yrittäisi. Jatkuva hetkestä toiseen pyristely ja itsensä ja olotilojensa tarkkailu nyt ja sitten nyt ja sitten nyt on uuvuttavaa. Haluaisin vaan luottaa siihen, että elämä kantaa tässä hetkessä ja tulevissa. Kurjaa tässä vaarahetkestä toiseen elämisessä on myös se, ettei surulle kauheasti jää voimia, vaikka sekin ilman muuta pyristelee ajoittain pintaan. Ja ne tietoisuustaidot tuntuvat olevan jossain syvällä romukopassa. Avuksi on edelleen onneksi kuitenkin läheiset, mahdollisimman normaali arki ja tekeminen sekä psykoterapia ja äitipolin seurannat.

Ennen kaikkea tähän hetkiuupumukseen auttaa myös se, että maaliviiva häämöttää. Saan tällä hetkellä suunnatonta tyydytystä siitä, jos löydän kaupasta tuotteen, jonka parasta ennen päiväys on lasketun aikani ylitse. Ja miten toivoa luovaa on se, kun sellaisia juustoja ja keksipaketteja alkaa löytyä yhä enemmän!

Palaan taas jaksaessani ja jatkan harjoituksiani rentoutua ja nähdä hetket taas enemmän lohdullisina olkapäinä kuin vaarallisina tuhoajina. Rakkautta kaikille!