Hyvää maanantaita ja hyvää elokuuta aivan kaikille! Aluksi instavinkki tälle viikolle: otan tämän viikon keskiviikkona vierailijana haltuun Äideillä on asiaa -instagram-tilin. Keskiviikon ajan jaan tilillä siis mitä asiaa nyt sattuu sitten olemaan tähän minun äitiyteeni liittyen. Kannattaa ottaa tili seurantaan jo nyt!

Elokuu onkin tavallista merkittävämpi kuukausi koska tässä kuussa Supersankari täyttää siellä jossain tähtien takana puolitoista vuotta ja tämä blogi täyttää vuoden. Ehkä näistä syistä suru on viime aikoina läikähdellyt taas vyöryen välillä. Siitäkin huolimatta valehtelisin jos väittäisin, ettei silti eniten mielessä olisi tämä raskaus ja kaikki siihen liittyvät toiveet ja pelot. Toiveeni ja pelkoni ovat itse asiassa aika simppeleitä. Toivon elävää lasta ja pelkään lapsen kuolemaa. Kaikki muu on enemmän tai vähemmän toissijaista.

Kuolemansuru ilmenee siis nyt raskausaikana enemmän menettämisenpelkona. Enimmäkseen pelkään istukan irtoamista ja muita vauvan hapenpuutteeseen johatvia tiloja, jotka voivat olla kuolemaksi. Täytyy kuitenkin myöntää, että vaikka vertaistuki on ihanaa ja niin elintärkeää, sitä kautta on oppinut myös tuhat ja yksi tapaa joilla vauva voi kuolla. Huonoina hetkinä sitä pelkää ihan niitä kaikkia.

Mieleeni on viimeaikoina juolahtanut, ettei pelon vastakohta raskaudessa ole pelottomuus, vaan luottamus. Tämä luottamus on jotenkin oudosti ihan viime viikkoina rakentanut itse itseään. Olemme uskaltaneet tehdä vauvalle hankintoja. Se vaatii luottamusta ja toisaalta jokainen hankinta tuntuu kasvattavan luottamusta siitä, että meille tulee elävä vauva. Vaikka myönnettäköön, että inhorealisti minussa aina välillä toteaa mielessään, että ”meneehän nää vaunut/vaatteet/tarvikkeet sitten seuraavalle jos tämäkin kuolee.” Semmosta tämä nyt kuulkaa vaan on.

No siis kuitenkin, takaisin siihen luottamukseen ja pelkoon. Niiden tasapainottelussa on läpi raskauden auttanut viikottainen terapia, joka tuntuu elintärkeältä. En usko, että ilman sitä olisin tässä säpsypelko-odotusmoodissani ikinä saanut pysähdyttyä hengittämään ja käsittelemään pelkojani ja kaikkia muita tunteita. Pelon osalta erityisesti yksi oivallus on helpottanut oloa ihan kamalasti ja tämän päiväisen jorinan tarkoitus onkin lähinnä jakaa tämä oivallus.

Se oivallus on se, että MINÄ EN VOI HALLITA ELÄMÄÄ JA KUOLEMAA. Huusin sen nyt, ettei se mene ohi itseltäni tai keltään muultakaan. Tämä oivallus on merkittävä siksi, että ainakin omalla kohdallani kuolemansuru ja sen jättämä pelko tuppaa helposti luomaan erilaisia ajatusvääristymiä. Helposti alkaa miettimään, mitä tein viimeksi väärin noin niin kun ihan ajatuksen tasolla. Ehkä en pelännyt tarpeeksi? Ehkä luotin liikaa? Tällaiset ajatukset johtavat taas helposti siihen, että kuvittelee, että jos nyt luotan liikaa, niin kaikki menee varmasti vatuiksi. Tai että jos nyt pelkään ja murehdin riittävästi, niin ehkä tämä lapsi pelastuu. Tavallaan järjetöntä, mutta inhimillisesti ymmärrettävää.

Mieli pyrkii hallitsemaan kaoottista ja pelottavaa tilannetta. Se pyrkii hallitsemaan elämää ja kuolemaa. Ajatus siitä, että voisi omilla ajatuksilla tai pelolla tai pelottomuudella hallita näin suuria asioita, voi luoda hetkittäin turvallisuuden tunnetta. Mutta pitkällä aikavälillä sellainen elämän ja kuoleman hallitsijuus se vasta ahdistavaa ja pelottavaa onkin. Siksi on helpottavaa oivaltaa, että MINÄ EN VOI HALLITA ELÄMÄÄ JA KUOLEMAA.

Sillä, kuinka paljon minä pelkään tai olen pelkäämättä, ei ole mitään merkitystä sen kanssa, saanko minä elävän lapsen. Suurin osa lapsista syntyy elävinä ja jää eloon. Minulla on hyvä hoito ja seuranta. Siinä faktoja. Niihin minä nojaan niin mielelläni. Tai ainakin yritän oikein kovasti nojata.

Kylläpä taas auttoi jäsentää asioita kirjoittamalla. Suosittelen ihan kaikille. Minä palaan asiaan taas parin viikon päästä viimeiseltä kesälomapätkältäni. Voimia elokuuhun kaikille.