Suru laittaa aivot sekaisin

Minun on hyväksyttävä, että olen koko elämäni jollain tapaa surullinen. Ehkä vielä vaikeampaa on kuitenkin hyväksyä, että olisin koko elämäni huonomuistisempi, joustamattomampi ja enemmän rutiineja sekä järjestystä tarvitseva kuin ennen.

Oodi hautausmaalle

Minusta on tullut hautausmaamutsi. Olisin niin paljon mieluummin mikä tahansa muu -mutsi. Futismutsi tai tanssimutsi vaikka. Mutta enpä saanut valita.

Kateus ja katkeruus lapsen kuoleman jälkeen

Olen löytänyt itseni julkisella paikalla hillitsemästä itseäni huutamasta lapsiaan toruvalle väsyneen oloiselle vanhemmalle, että mitäs siinä huudat, sun lapsi on sentään elossa. Olen löytänyt itseni julkisella paikalla hillitsemästä itseäni huutamasta itkevälle lapselle, että mitäs siinä huudat, sinä saat sentään olla elossa.

Surusta puhumisen ärsyttävä vaikeus

Kun minä en vielä ollut kohdannut Suurta Surua, ajattelin, että sureva ihminen ei varmaan halua puhua surustaan, koska se on niin kauhean raskas asia. Että ei nyt väännetä veistä haavassa. Olin sitten hiljaa tai puhuin muista asioista tai yritin piristää!!!!! Jestas.

Suru ei ole sairaus, mutta voi viedä työkyvyn

Jos minä saisin päättää, sairausvakuutuslaissa ja työsopimuslaissa olisi äitiys,- isyys-, sairaus-, jne. -vapaiden ohella suruvapaa. Tavallaan ajattelen kyllä, että kun juuri nyt minun on vielä vaikea päättää edes täytteitä pizzaan, ei minun kannattaisikaan tehdä mitään merkittäviä päätöksiä. Sen aika on ehkä myöhemmin. Mutta vaikken saa päättää, voin aina speksata täällä blogissa. Mahtavaa!

Surusta selviytyminen. Mitä hemmettiä se meinaa?

Mitä surusta selviäminen tarkoittaa? Minun surusta selviämistäni on opetella hyväksymään se, että koko minun loppuelämäni minun lapseni on kuollut. Siinäpä opeteltavaa yhdelle elämälle. Saatan silti yrittää opetella myös pysymään sup-laudan päällä seisaallaan, soittamaan ukulelea ja laulamaan jonkun metal-biisin karaokessa uskottavasti. Sitten joskus, kun jaksan.