Tervepä terve! Tämän päivän aihe on yksi minulle varmastikin vaikeimpia aiheita puhua ja kirjoittaa. Mutta koska tämän blogin tarkoitus nyt alunperinkin oli kirjoittaa lähtökohtaisesti vaikeista ( ja vaietuista) asioista, niin yritänpä nyt tästäkin sitten jotakin.

Pari lähtökohtaa kateuteen ja katkeruuteen (perustuu taas kerran omaan henkilökohtaiseen kokemukseen ja omaan aukottomaan logiikkaan:

1. Ne ovat hyvin ymmärrettäviä ja loogisia tunteita lapsen kuoleman jälkeen.

2. Eri ihmiset kokevat niitä eri mittasuhteissa ja myös yksittäisellä ihmisellä niiden voimakkuus vaihtelee välillä ennakoimattomastikin.

3. Ne ovat ärsyttäviä, viheliäisiä ja kaaosmaista risitiriitaa aiheuttavia tunteita.

Molemmat tunteet liittyvät minulla (ylläri) usein tilanteisiin, jossa ollaan tavalla tai toisella tekemisissä raskauksien ja vauvojen kanssa. Ihan aluksi Supersankarin kuoleman jälkeen, oikeastaan ehkä ensimmäiset pari kuukautta, shokki tuntui kuitenkin suojelevan minua näiltä tunteilta. Muistan kun vielä sairaalassa ollessamme vastaamme tuli n. 20 raskaana olevaa naista, koska oli synnytysosaston tutustumisiltapäivä. Eikä minusta tuntunut yhtään miltään. Ei kerta kaikkiaan tuntunut missään.

Shokkivaiheen jälkeen olenkin sitten päässyt tutustumaan näihin tunteisiin. Kuten todettu, niistä puhuminen on aika vaikeaa. Se on vaikeaa ehkä enimmäkseen siksi, että niistä on vaikea puhua ilman, että toiselle tulee sellainen olo että tunne kohdistuu häneen, ihmiseen. Oikeasti se kohdistuu asiaan ja siihen faktaan, että meidän lapsemme kuoli. Lisäksi niin kuin olen aiemmin todennut, on vaikeaa kuvailla sanoin sitä miten täysin vastakkaisetkin tunteet voivat olla läsnä toisaalta yhtä aikaa, joskus sulassa sovussa ja joskus huutavassa ristiriidassa keskenään. Voin olla yhtä aikaa iloinen siitä, että niin moni lapsi saa elää ja samaan aikaan jäätävän kateellinen kaikille elävien lasten perheille ja katkera siitä, että Supersankari ei saanut elää.

Minulle vaikeimpia tilanteita ovat sellaiset, joissa se onnellinen raskaana oleva tai juuri synnyttänyt on tuntematon ihminen. Läheisten puolesta on todella paljon helpompi olla onnellinen ja silloin kateus ja katkeruus saavat paljon pienemmän roolin. Kun kyse on vauvoista, joista tulee minun läheisiäni ja jotka olisivat olleet ja tietyllä tavalla ovat edelleen myös Supersankarin läheisiä, se on ihan eri juttu. Minua satuttaa enemmän ns. random-raskaana olevat ja random-vauvat, kuin minun läheiseni, joka nyt vaan sattuu olemaan raskaana tai joka sattuu olemaan vauva. Tässä on minulle ihan selkeä logiikka.

Siihen se vähäinen logiikka ja järkevyys taas loppuukin, koska tunteet ovat tunteita. Janina Fry on eräässä haastattelussa (jota en nyt löydä että voisin linkata) käyttänyt primitiivisen kateuden käsitettä, joka on mielestäni tosi hyvä. Fryn molemmat vanhemmat ovat kuolleet ja hän kertoo tuntevansa primitiivistä kateutta esimerkiksi kun hänen lapsensa kaverit kertovat menevänsä viikonlopuksi mummolaan. Ihan samalla tavalla minua vihlaisee, kun kuulen raskausuutisia, nään Supersankarin ikäisiä vauvoja tai kuulen samanikäisenä syntyneestä keskosesta, joka selvisi. Ajattelemalla ja jäsentämällä nämä asiat asettuvat päähäni jotenkin, mutta tunnetta ei silti saa kokonaan pois. Se menee yleensä nopeasti ohi, mutta tulee ihan varmasti takaisin sopivan tilanteen tullen.

Olen löytänyt itseni julkisella paikalla hillitsemästä itseäni huutamasta lapsiaan toruvalle väsyneen oloiselle vanhemmalle, että mitäs siinä huudat, sun lapsi on sentään elossa. Olen löytänyt itseni julkisella paikalla hillitsemästä itseäni huutamasta itkevälle lapselle, että mitäs siinä huudat, sinä saat sentään olla elossa. Ei mitään järkeä, mutta yritän antaa tunteen tulla ja olla silti oikeasti huutamatta mitään, kellekään.

Kateus ja katkeruus taitavat surun lailla olla nyt vaan osa minun elämääni. Ja se ärsyttää, koska ne ovat niin voimakkaita ja epämieluisia, vaikkakin ohimeneviä. Ne eivät ole samalla tavalla pysyviä tai läsnäolevia kuin suru. Joinakin päivinä on vaikeampi kävellä kaupassa vauvantarvikeosaston läpi 0äkuin toisien. Ihan niin kuin surunkin suhteen, yritän opetella sitä, että nämä tunteet tulevat olemaan tavalla tai toisella ikuisesti osa minun elämääni.

Yritän opetella sitä, että minulla on oikeus minun tunteisiini ja niiden tukahduttaminen ei johda mihinkään hyvään. Samaan aikaan yritän opetella kontrolloimaan sitä, ettei kateus ja katkeruus hallitse elämääni liikaa. Kuten usein muutenkin elämässä, minun taktiikkani on mennä pää edellä vaikeisiinkin tilanteisiin ja sitten yrittää pärjätä riipivienkin tunteiden kanssa.

Siinä missä suru on se huonon kylpylän tsunamimainen aaltoallas, kateus ja katkeruus ovat pieniä käärmeitä, joilla on terävät hampaat. Ja minä pelkään käärmeitä. Laittaisin tähän kuvan käärmeistä, jos en pelkäisi niitä niin paljon. Siksi laitan kuvan valaasta, koska pidän valaista ja ne ovat rauhoittavia.

Parasta lokakuussa on se, että se on pian ohi. Pahinta siinä on se, että sen jälkeen tulee marraskuu. Tästä huolimatta oikein mukavaa loppulokakuuta kaikille.