Suru laittaa aivot sekaisin

Hei taas! Viime viikolla kirjoitin siitä, miten lapsen kuolema ja sitä seurannut suru on minun kehooni vaikuttanut. Aivothan ovat faktuaalisesti osa kehoa, mutta omistan niille silti oman postauksensa. Tänään kirjoitan siis surun vaikutuksista ajatteluun, muistiin ja toimintakykyyn.

Tämä(kään) ei ole tässä yhdeksän surukuukauden kohdalla mikään muistelmapostaus siitä, miten asiat olivat silloin keväällä tai kesällä, vaan suruaivot ovat edelleen ihan arkipäivää, toki vaihtelevasti. Suruaivoissa on sumuista ja ne vastaanottavat ja käsittelevät tietoa hitaasti, mutta hävittävät sitä nopeasti. Toisaalta, kuten viime viikolla todettu, suruaivot ovat jatkuvassa valmiustilassa vastaanottamaan järkyttäviä asioita. Siksi suruaivoissa uskotaan ja tartutaan asioihin, joihin aivot ennen surua eivät olisi tarttuneet. Suruaivoja ei kiinnosta onko joku luontaistuote tai hoito tieteellisesti validi, vaan ne tarttuvat lähes kaikkeen mistä saattaisi olla apua omaan oloon.

Heti lapsen kuoleman jälkeen kaikki hidastui. Nopeaa puhetta oli vaikea kuunnella, lukeminen hidastui ja yksinkertaisetkin asiat vaativat ponnisteluja. Kun jonkun asian sai tehtyä, siitä ei välttämättä muistanut mitään. Vähän kauhunsekaisinkin tuntein ajattelen ensimmäisiä kävelylenkkejäni yksin lapsen kuoleman jälkeen. Saatoin olla poissa tunnin ja kotiinpalattuani en muistanut, missä olin kävellyt.

Muistin heikkenemistä on ollut erityisen vaikeaa hyväksyä, koska minulla on aina ollut hyvä muisti ja olen ollut piru vie ylpeä siitä! Hyvästä muistista on ollut lyömätöntä hyötyä opiskeluissa ja työelämässä. Minun on ollut helppo omaksua ja hallita laajojakin kokonaisuuksia. En tiedä, palautuuko muisti joskus ja se kyllä surettaa osaltaan. Pientä palautumista on jo kyllä havaittavissa nyt kun mietin: en ole hukannut mitään tavaraa moneen viikkoon.

Huonomuistiset suruaivot nimittäin hukkaavat tavaroita, erityisesti puhelinta: jääkaappiin, sängyn alle ja naapurirappuun. Googlen puhelimen etsintäpalvelu on muuten uskomattoman tarkka, onneksi! Huonomuistiset suruaivot katsovat jo nähtyjä sarjoja ja elokuvia uudelleen ja uudelleen, koska uusissa on ihan liikaa omaksuttavaa. Huonomuistiset suruaivot laittavat kaikki asiat ylös ja pyytävät aviomiestä hoitamaan asioita aina kun mahdollista.

Kuten olen kertonut, olen ollut poissa työelämästä Supersankarin kuolemasta lähtien, ensin äitiysvapaalla ja sitten sairaslomalla tai surunhoitovapaalla, niin kuin mieluummin sanon. Muistiin liittyvät asiat ovat yksi syy tähän. Toimintakyky on toki muutoinkin vajaavainen, koska sureminen vie niin suuren osan siitä.

Muistan keväällä työkykyäni arvioitaessa kuvanneeni, että aivotoiminnastani 60 % menee Supersankarin ajatteluun, 35 % mahdollisen uuden raskauden ajatteluun/pelkäämiseen/toivomiseen (milloin mitäkin) ja 5 % arjen pyörittämiseen liittyviin asioihin. Ajattelisin, että ainakin 50 % aivotoiminnasta pitäisi irrota tähän hetkeen ja arkeen, jotta voisin oikeasti tehdä töitä. Tällä hetkellä prosentti on varmasti yli 5, mutta ei viittäkymmentä. Voi vaan miettiä, kuinka toimintakykyinen on ihminen, jonka aivotoiminnasta suurin osa menee suremiseen ja tulevaisuuden ajatteluun.

Sellaiset aivot jumittuvat ajatuksiin ja asioihin. Sellaiset aivot eivät pidä yllätyksistä tai nopeista käänteistä vaan vaativat aikaa valmistautua. Sellaiset aivot takertuvat suruun juuri silloin kun jo luuli, että se on painunut hetkeksi taka-alalle. Sitten toisaalta, suruaivot nauttivat asioiden ja tavaroiden järjestelystä! Ai että! Miten paljon iloa voikaan saada kaikkien kaappien järjestelystä, puhelimen valokuvien lajittelusta eri kansioihin ja ruokalistan laadinnasta seuraavalle viidelle kuukaudelle! Suruaivot tarvitsevat järjestystä ja rutiineja.

Suru on siis ottanut paikkansa paitsi sydämestäni, myös aivoistani. Minun on hyväksyttävä, että olen koko elämäni jollain tapaa surullinen. Ehkä vielä vaikeampaa on kuitenkin hyväksyä, että olisin koko elämäni huonomuistisempi, joustamattomampi ja enemmän rutiineja sekä järjestystä tarvitseva kuin ennen. Lapsen kuolema rikkoo tietyllä tavalla identiteetin ja olen sellaisessa tilanteessa nyt, että vasta keräilen itseäni ja aivotoimintaani uudestaan. Ehkä löydän vielä joskus nekin ominaisuudet, joita nyt kaipaan vanhasta elämästä. Tai edes rippeitä niistä.

Oikein hyvää viikkoa kaikille suru- ja iloaivoisille!

One thought on “Suru laittaa aivot sekaisin

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s