Hei taas! Lauantaina vietettiin pyhäinpäivää, joka on vainajien muistopäivä. Se on joulun ohella sellainen päivä, kun moni suomalainen käy hautausmaalla. Minäkin kävin. Ei ehkä yllätä, että olen käynyt siellä tänä vuonna monena muunakin päivänä. Jos google mapsista katsoisi liikkumistani tässä äitiys- ja sairasloman aikana, niin se näyttäisi varmasti pitkälti koti-ruokakauppa-hautausmaa-kolmiolta. Ruokakaupalle en ehkä omista koskaan omaa bologipostausta, mutta hautausmaallepa omistan ja teen sen nyt.

Kuulun siihen ihmisryhmään, joka on aina kokenut hautausmaat enemmän rauhoittavina kuin ahdistavina. Hautausmaa auttaa laittamaan tietyllä tavalla asioita mittasuhteisiin. Sinne lähes kaikki päätyvät, sai elämässä sitten aikaiseksi kaiken tai ei mitään. Hautausmaat ovat lisäksi pieniä metsiä ja ne ovat täynnä tietoa ihmisistä, jotka ovat eläneet kyseisen kirkkokunnan alueella juuri vastikään tai jo kauemmin aikaa sitten.

Lapsen kuolema muutti suhdetta hautausmaahan, tietenkin. Aiemmin hautausmaa oli luonnollinen päätepiste, johon ihmiset päätyvät tummien kivien alle elettyään pitkän ja kokemuksentäyteisen elämän. Sitten siitä tulikin paikka, jossa jouduin tekemään elämäni kamalimman ja epäreiluimman asian. Hautasin sinne oman lapseni.

Se on tietenkin elämäni kipein asia. Hautausmaalla käyminen ja haudan hoitaminen pakottaa tekemään työtä sen eteen, että jollain tasolla pystyisi hyväksymään sen, että lapsi on kuollut, lopullisesti poissa. Samaan aikaan hautausmaa tarjoaa kuitenkin paljon konkreettisia elementtejä surra. Siksi se on tärkeä ja edelleen rauhoittava paikka. Se tarjoaa yhden keinon pitää kuollutta lasta mukana omassa elämässä.

Minusta on tullut hautausmaamutsi. Meillä on eteisen kaapissa aina valmiina hautausmaakassi, jossa on tulitikut, hautalyhty, kaksi erikokoista hautamaljakkoa ja rätti erilaisia puhdistustoimenpiteitä varten. Jos en keksi, minne suuntaisin lenkilläni, menen hautausmaalle. Muistan viereisten hautojen haltijat nimeltä ja olen tavannut useita heidän omaisiaan.

Olisin halunnut niin paljon mieluummin miksi tahansa muuksi -mutsiksi. Futismutsi tai tanssimutsi vaikka. Mutta enpä saanut valita. Ja koska en saanut, tuntuu tärkeältä huolehtia siitä, mitä on jäljellä: haudasta ja muistosta. Hautausmaalla pystyy tekemään molemmat.

Hauta itsessään on paikka jonne sytyttää kynttilä tai viedä kukkia. Tai jonne kylvää vahingossa vielä lokakuussa kukkivaa orvokkia. Sinne voi mennä muistelemaan. En useinkaan itke haudalla. Jotenkin siellä on levollista olla. Surullista, mutta levollista.

Hauta on tärkeä myös siksi, että se liittää Supersankarin osaksi historiaa. Koska en voi mitään hänen kuolemalleen on minulle kauhean tärkeää, että hänet muistetaan. Hautakivi on yksi keino tähän. Eihän mikään ole varmaa ja pysyvää ennen kuin se on kiveen kirjoitettu. No nyt on. Saan outoa lohtua ajatuksesta, että 50 vuoden päästä joku näkee kiven ja miettii pienenpienen pojan kohtaloa. Siellä se kivi on ja pysyy.

Kiitos siis, rakas hautausmaa. Kiitos että olet paikka jonne voin aina tulla. Kiitos että sinun ansiostasi lapseni ei unohdu ainakaan vuosikymmeniin ja minä saan tehdä jotain konkreettista hänen muistonsa eteen. Kiitos kynttilämeristä jouluna ja hautakivien takana lepäilevistä peuroista kesällä. Kiitos kauniista kuusikujasta ja siististä ilmaisesta vessasta. Olet tärkeä osa elämääni, hautausmaa.