Hei taas! Suru kun on kovasti kokonaisvaltainen asia, ajattelin tänään kirjoittaa surun kehollisesta puolesta ja siitä mitä se minun kohdallani on käytännössä tarkoittanut.

Muistan jo aikanani psykologian ylioppilaskirjoituksiin tankanneeni, että ihminen on psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus. Myöhemmin minusta tuli yhteiskuntatieteilijä, päädyin sosiaalialalle ja myönnettäköön, että sosiaalinen ja psykologinen puoli nielivät aivoistani tilaa tästä fyysisen puolen ymmärtämisestä. Siltä ainakin tuntuu nyt, kun on itse kohdannut kriisin, jossa on ilman muuta kaikki nämä puolet. Lapsen kuolemaan ei voi valmistautua psyykkisesti eikä sosiaalisestikaan, mutta fyysinen puoli on silti yllättänyt eniten.

Heti lapsen kuoleman jälkeen kropalla käytännössä oli kaksi tehtävää hengissäpysymisen ohella: toipua hätäsektiosta ja siitä, että juuri vasta vatsassa ollut lapsi ei ole enää missään. Tyhjä syli oli ainakin omalla kohdallani ihan oikeasti kivulias tila, jossa käsiä sormista hartioihin särki. Tiedän etten ole ainoa. Tavallaan pienen vauvan menetystä voisi ehkä verrata jonkin sortin amputaatioon: vaikka vauvan kuuluukin tulla ennen pitkää kohdusta ulos, sen kuuluisi jatkaa elämää äidin käsivarsilla. Kun näin ei käy, kroppa reagoi kipuina ja muuna sekoiluna.

Kipujen lisäksi kehoni on reagoinut lapsen kuolemaan asettamalla itsensä jonkinlaiseen hölmöön hälytystilaan. Ensimmäiset muutamat kuukaudet heräsin joka aamu niin, että tunsin sekä mieleni että kehoni valmistautuvan siihen, että jotain pahaa tapahtuu taas. Siltä se ainakin tuntui. Sydämen syke oli korkea ja rentoutuminen oli vaikeaa, nukkuminen mahdotonta. Vatsaan sattui ja migreeni paheni.

Olisi kamalan kiva sanoa, että se vaihe onneksi jäi taakse. Itse asiassa se jäikin, mutta palasi takaisin myöhemmin. Noin kahdeksan kuukauden kohdalla lapsen kuolemasta rentoutumisen vaikeudet palasivat ja mukaan tulivat mm. rytmihäiriöt. Nimetkää joku keino rentoutua, olen varmasti kokeillut sitä. Lenkkeily, nukkuminen, hieronta, neulominen, askartelu, alkoholi, piikkimatto, jooga, meditointi, eft-naputtelu, villasukat, vihreä tee, virtuaalitodellisuus: kaikki on kokeiltu, vaihtelevalla menestyksellä. Ainakin olen saanut ajanvietettä ja toki myös tapoja surun käsittelyyn.

Vaikka järjellä ajateltuna ei ole ihme, että kroppa on sekaisin noin valtavan menetyksen jälkeen, surun kehollisuus on silti yllättänyt. Kun soppaan sekoitetaan vielä reippaasti haurastunut perusturvallisuuden tunne, on paniikki valmis. Jokaisesta kivusta ja muljauksesta ensimmäinen ajatus on se, että jotain on varmasti vialla ja pahasti. Olen viimeisen puolen vuoden aikana googlannut kutakuinkin kaikki mahdolliset sairaudet keliakiasta syöpään.

Silti lopulta olen jotenkin päätynyt googlaamaan myös surun oireistoa ja keskustelemaan vertaisten kanssa ja saanut aina rauhan. Kroppa suree myös ja minun ei auta muuta kuin yrittää pitää siitä mahdollisimman hyvää huolta ja opetella jälleen kerran hyväksymään myös tämä puoli surusta.

Olen saanut lapsen kuoleman jälkeen kiitettävän määrän ammattiapua. Tämä surun kehollisen puolen ymmärtäminen on sellainen asia, johon olisin ehkä tarvinnut apua enemmän. Jo ihan se, että joku olisi kysynyt miten kroppani on reagoinut suruun, käynyt sitä kanssani läpi ja kertonut sen kuuluvan asiaan, olisi auttanut.

Minun kokemukseni on siis se, että en ole ainoa, joka ei älyä ajatella lapsen kuoleman ja sitä seuraavan surun kehollista puolta. Varmasti monet muutkin elämän kriisit vaikuttavat kehoon monella tapaa. Tämän huomioimista toivoisin terveydenhuoltoon. Oman kehon ymmärtäminen auttaa jälleen kerran elämään surun kanssa ja rauhoittaa kaaosta, vähän. Minä jatkan siis joogailua ja yritän pysytellä poissa googlesta!

Ensi viikolla jatkan vielä vähän samasta teemasta ja keskityn surun ja aivotoiminnan kiehtovaan, mutta kettumaiseen yhteyteen. Tsemppiä viikkoon kaikille!