Surusta puhumisen ärsyttävä vaikeus

Hyvää syyskuun viimeistä! Ensin pieni mediakatsaus aiempiin teksteihin viitaten: viime viikolla Yle käsitteli lapsen kuolemaa ja myös surun hoitoon liittyviä teemoja juttusarjassa ja A-studiossa (kohdasta 28:13 eteenpäin.) Tällä tietoa Suomeenkin saadaan jollain aikataululla edes joku suru-diagnoosi, näillä näkymin pitkittyneen surun häiriö. Tosi hyvä juttu ja hienoa, että tämä asia oli esillä!

Tänään minä käsittelen surusta puhumista. Se on aihe, jota olen vähän vältellyt, koska a) googlaamalla löytyy aiheesta paljon ihan hyviä artikkeleja, joita komppaan ja b) En näin ollen oikein ole tiennyt, mitä uutta annettavaa minulla tähän asiaan on. Koska blogissa näillä näkymin ensi viikolla starttaa kaksiosainen lohtulauseanalyysi, joka siis tiivisti liittyy teemaan ”mitä sanoa surevalle” koin nyt kuitenkin tarpeelliseksi käsitellä tätä aihetta jollakin tavalla.

Lähdetään nyt siitä olettamuksesta, että surusta puhuminen ja surevan ihmisen kohtaaminen on suurimmalle osalle ihmisiä jollain tasolla vaikeeta. Tämä perustuu taas kerran minun subjektiiviseen kokemukseeni paitsi surevaisena, myös heidän kohtaajanaan elämässä ennen Supersankarin kuolemaa. Syitä siihen, miksi surevan kohtaaminen on vaikeaa, on paljon ja uskon että suurin osa niistä liittyy syvälle juurtuneeseen keskustelukulttuuriin, jossa negatiivisiksi tulkittuja tunteita ei kauheasti näytetä ja pärjääminen on pop.

Kun minä en vielä ollut kohdannut Suurta Surua, ajattelin, että sureva ihminen ei varmaan halua puhua surustaan, koska se on niin kauhean raskas asia. Että ei nyt väännetä veistä haavassa. Olin sitten hiljaa tai puhuin muista asioista tai yritin piristää!!!!! Jestas. Esitin osanottoni, paitsi jos ajattelin että on mennyt jo niin paljon aikaa, että tokkopa minä nyt muistuttelemaan menetyksestä ja surusta, jos se toinen ei vaikka enää haluakaan ajatella asiaa. Toisaalta pelkäsin varmasti myös meneväni itse itkun ja surun valtaan ja pelkäsin sen tekevän hallaa toisen surulle.

Ihan loogisia päättelyketjuja minusta tavallaan, mutta nyt tietenkin ajattelen, että niin, niin väärin. Oikeasti suojelin ehkä lähinnä itseäni kohtaamasta surullisia, pelottavia asioita, joita ei tietenkään tapahdu minulle, muille vaan. Kuvittelin myös suojelevani toista surulta olemalla puhumatta siitä. Nyt Suuren Suruni kanssa ainakin minulle on kuitenkin ihan hirveän tärkeää, että minun suruni tunnistetaan jotenkin. että sitä ei yritetä vaieta tai puhua pois.

Sen tunnistamisen ei todella tarvitse olla mikään syvällinen keskustelu lapsen kuolemasta ja surusta. Se voi olla halaus, osanotto, sanallinen ilmaus että ihminen on ajatellut meitä, viesti tai muu muistaminen. Se voi olla lohduksi tarkoitettu lause. Olen tosiaan nyt työn alla olevassa lohtulauseanalyysissäni löytänyt aika monesta suomalaisen kulttuurin lohtulauseesta jotakin vikaa, mutta osaan silti pääsääntöisesti ajatella, että ihminen yrittää lohduttaa ja se on pääasia. Se on surun tunnistamista, ja siksi tärkeää. Ja se ei haittaa, jos itkettää.

Pahimmalta minusta nimittäin tuntuu se, jos kohtaa (erityisesti) ensimmäistä kertaa lapsen kuoleman jälkeen jonkun, kenet tahansa tutun ja tämä ei sano mitään asiaa liittyvää. Puhuu vaan säästä ja sellaisesta. Ei ehkä edes kysy, mitä kuuluu, luultavasti, koska ei syystä tai toisesta pelkää vastausta. Suojelee itseään maailman pahuudelta ja yrittää suojella minua asioilta, jota minua ei voi suojella. Ihan niin kuin minä osittain tiedostomattanikin varmaan aiemmin tein. Mutta siis, se suru on minussa ihan 24/7 siitä huolimatta mitä joku sanoo tai ei sano. Ja se suru on niin vahva osa minua, että sen huomiotta jättäminen tuntuu loukkaavalta.

Olen nykyisin tällainen surubloggaaja ja elelen tätä suruelämää, mutta ei se surusta puhuminen vieläkään ole aina helppoa minullekaan. Ei omasta, eikä muiden surusta. Omasta surusta puhumiseen vaikuttavat varmasti ne jo mainitut syvälle juurtuneet ajatusmallit pärjätä ihan ite ja olla niin niin reipas sekä myös halu suojella toista ikäviltä tunteilta. Enkä kyllä yksinkertaisesti pidä siitä tunteesta, että joku on minusta huolissaan. Kun toinen kysyy, että mitä kuuluu, on niin paljon helpompaa vastata, että ”kiitos, päivä kerrallaan”, tai ”pikku hiljaa valoisammin” kuin karjua että ”no kuule, tänäkin aamuna kun heräsin, niin minun lapseni oli edelleen kuollut ja oikeastaan olen aika hajalla vaikka tässä ihan järkevästi puhelenkin.” Kun elämästä on kadonnut perusturvallisuuden tunne, valitsee toisaalta ehkä vielä tarkemmin ne tilanteet, joissa näyttää oman haavoittuvuutensa.

Ja sitten toisaalta elämässä on ihan oikeasti hyvääkin ja huumoria ja ilon hetkiä. Varsinkin satunnaisessa kohtaamisessa koen etten osaa tiivistää tätä kivojakin asioita sisältävää, mutta silti sen valtavan surun rymittämää elämääni riittävän hyvin ja siksi on helpompi tukeutua sisäsiisteihin, kulttuurisesti hyväksyttyihin fraaseihin. Ihan niin kuin sen toisen on helpompi sanoa se joku lohduttava sisäsiisti kulttuurisesti hyväksytty lause, niin kuin ”kyllä se siitä”, tai ” kyllä aika parantaa haavat”, kuin kysyä mitä minulle niin kuin oikeasti kuuluu.

Ja silti minulle on tärkeää, että kysytään mitä kuuluu. Olen kauhean onnekas, kun minulla on perhettä, ystäviä, ammattilaisia ja vertaisia, joita se kiinnostaa. Ja mitä enemmän kysytään, sitä helpompi on puhua. Ja mitä enemmän puhuu, sitä enemmän tämä kaaos pään sisällä järjestyy ja sitä helpompi tämän surun kanssa on elää. Samaan aikaan tärkeää on myös se, että silloin kun haluaa puhua jostain ihan muusta, saa puhua siitäkin.

Ja vielä yksi asia, minkä haluan sanoa ääneen: On ihan ok sanoa ääneen, ettei tiedä mitä sanoa tai osaa sanoa mitään surevalle. Sekin on jo toisen surun tunnistamista ja usein ihan riittävää. Koska eihän lapsen kuoleman jälkeen oikeasti ole olemassakaan mitään sanoja, jotka olisivat kauhean järkeviä saati sitten riittäviä kun suru on suurin.

Tiivistän tähän loppuun niille jotka hyppäsivät suoraan vikaan kappaleeseen ja kaikille muillekin pointtini: 1) Surusta puhuminen on vaikeeta aika monelle 2) Jos kohtaat surevan yritä sanoa tai tehdä jotain, jolla osoitat että tunnistat että toisella on surua. Jos puhuminen tuntuu vaikealta, laita viesti. 3) jos haluat korottaa panoksia, kysy mitä kuuluu äläkä tyydy ekaan vastaukseen, vaan anna toiselle mahdollisuus kertoa oikeasti mitä kuuluu, jos hän haluaa. Jos hän haluaakin juuri tänään tai ihan aina puhua siitä, mitä Antti Tuiskulla oli päällä Vain elämää:n viime jaksossa, kuuntele sitä. 4) Jos et osaa sanoa mitään, sano sekin ääneen.

Vannoin etukäteen, että en kyllä kirjoita mitään ohjeita surevan kohtaamiseen, mutta näköjään ihan vähän lipsahti ja vannomatta paras. Ohjeiden käyttö omalla vastuulla. Seuraavat kaksi viikkoa jatketaan tosiaan vähän samalla teemalla ja tehdään (jälleen kerran) täysin subjektiivinen, mutta syväluotaava analyyttinen matka lohtulauseiden maailmaan. (Vannoin muuten myös etten käytä matka-metaforaa ikinä missään tekstissä, mutta sekin nyt solahti siihen niin kivasti.) Pysykäähän linjoilla ja pitäkää ittestänne huolta!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s