Ajatuksia kuolemasta ja sen pelosta
Lopputulemani kuolemapohdinnoissani on tiivistettävissä pariin lauseeseen: Kuolema on luonnollista. Siihen voi varautua käytännössä jotenkin, emotionaalisesti ei mitenkään.
Lopputulemani kuolemapohdinnoissani on tiivistettävissä pariin lauseeseen: Kuolema on luonnollista. Siihen voi varautua käytännössä jotenkin, emotionaalisesti ei mitenkään.
Onko suhde kuolleeseen lapseen vain surua, vai voiko se olla muutakin?
Minun on hyväksyttävä, että olen koko elämäni jollain tapaa surullinen. Ehkä vielä vaikeampaa on kuitenkin hyväksyä, että olisin koko elämäni huonomuistisempi, joustamattomampi ja enemmän rutiineja sekä järjestystä tarvitseva kuin ennen.
Lapsen kuolemaan ei voi valmistautua psyykkisesti eikä sosiaalisestikaan, mutta fyysinen puoli on silti yllättänyt eniten.
Minusta on tullut hautausmaamutsi. Olisin niin paljon mieluummin mikä tahansa muu -mutsi. Futismutsi tai tanssimutsi vaikka. Mutta enpä saanut valita.
Olen löytänyt itseni julkisella paikalla hillitsemästä itseäni huutamasta lapsiaan toruvalle väsyneen oloiselle vanhemmalle, että mitäs siinä huudat, sun lapsi on sentään elossa. Olen löytänyt itseni julkisella paikalla hillitsemästä itseäni huutamasta itkevälle lapselle, että mitäs siinä huudat, sinä saat sentään olla elossa.
Olen tullut siihen tulokseen, että ainakin minulle lohtu ja toivo ovat niin kuin oppi, niitä ei voi kaataa päähäni vaan minun on ihan itse kaivettava ne jostain.
Suuren subjektiivisen lohtulauseanalyysin toinen osa. Lohtulauseiden hyvät ja huonot puolet kokonaispisteineen, olkaa hyvät!
Suuren subjektiivisen lohtulauseanalyysin ensimmäinen osa. Lohtulauseiden hyvät ja huonot puolet kokonaispisteineen, olkaa hyvät!
Kun minä en vielä ollut kohdannut Suurta Surua, ajattelin, että sureva ihminen ei varmaan halua puhua surustaan, koska se on niin kauhean raskas asia. Että ei nyt väännetä veistä haavassa. Olin sitten hiljaa tai puhuin muista asioista tai yritin piristää!!!!! Jestas.