
Hyvää maanantaita taas! Aluksi taas päivitys: Lohtulauseiden jumbosija pompsahti esiin muutaman päivän myöhässä ehtiäkseen analyysiin, mutta jaan sen nyt: Minulle soitti puhelinmyyjä, joka kysyi onko meillä lapsia. Kerroin lapsemme menehtyneen. Hän lohdutti sanomalla, että hänellä on lapsia kolme ja voimme lainata heiltä, jos emme saa itse uutta lasta! Kiitti hei. Laitoin asiakaspalautetta perään, kun olin puhelimessa niin hämmentynyt etten osannut muuta kuin päättää puhelun.
Sitten tämän päivän asiaan: Nyt kun olen kirjoittanut kaksi viikkoa lohtulauseista, on ehkä korkea aika pohtia sitä, mitä se lohtu oikein minulle tarkoittaa. Ajattelen, että lohtu ja toivo ovat melkein sama asia, vähän eri aikamuodossa vaan. Lohtu on vahvasti tässä hetkessä ja toivo kurkottaa jo tulevaan.
Minulle lohtu on yksinkertaisuudessaan sitä, että joku asia, tekeminen, ajatus tai sanat helpottavat epätodellisen kamalaa oloa hetkeksi. Toivo taas on sitä, että se joku asia luo sellaisen olon, että ehkä tämä elämä ei olekaan näin kamalaa ikuisesti.
Sen tarkemmin näitä tunteita onkin sitten vaikea määrittää, saati sitten niitä asioita, jotka houkuttelevat ne esiin. Ensimmäinen lohdullinen asia, jonka muistan oli jo Supersankarin kuolemaa seuraavana päivänä. Menimme hänen isänsä ja kummiensa kanssa sairaalan kanttiiniin jäätelölle. Olin pyörätuolissa ja tilasin massiivisen annoksen, jossa oli muistikuvani mukaan ainakin mansikkajäätelöä.

Mansikkajäätelö ei ole erityinen suosikki, mutta Se Jäätelö maistui niin lohdulliselta. Auringonsäteet, jotka paistoivat kanttiiniin tuntuivat niin lohdullisilta. Jossain soi (kornia kyllä) viulu. En pyörätuolissani päässyt kääntymään nähdäkseni mistä se soitto tuli, mutta se kuulosti niin lohdulliselta. Siinä hetkessä tajusin, että minä olen edelleen elossa ja minulla on ihania ihmisiä ympärilläni. Olin juuri menettänyt lapseni, mutta olin elossa enkä ollut yksin. Ja se oli kamalan lohdullinen ja toivontäyteinen ajatus.
Kotiin päästyämme tein lohtuasialistan. Siihen päätyivät mm. läheisten ihmisten tuki, aurinko ja se jäätelö. Aina tiukan paikan tullen kaivoin sen listan esiin. Välillä halusin heittää sen seinään, mutta oli siitä usein apuakin.

Olen tullut siihen tulokseen, että ainakin minulle lohtu ja toivo ovat niin kuin oppi, niitä ei voi kaataa päähäni vaan minun on ihan itse kaivettava ne jostain. Ehkä siksi lohtulauseet eivät aina lohduta, vaikka muistaminen itsessään tuntuisikin hyvältä. Selvää on kuitenkin minusta se, että yksinäisyys luo sekä lohduttomuutta että toivottomuutta ja siksi se, että on välittäviä ja myötäeläviä ihmisiä ympärillä on ilman muuta lähtökohtaisesti lohdullista ja toivoatuovaa.
Jos on vaikea saada kiinni siitä, mitä tarkoitan tällä oppi-vertauksella, annan taas esimerkin. Viimeksi sain lohtua sellaisesta oivalluksesta, että jos minulle käykin elämässä niin, että sairastun jossain vaiheessa muistisairauteen, on hyvin todennäköistä, että muistan Supersankarin. Koska useinhan on niin, että muistisairas muistaa vanhoja asioita, muttei tuoreempia tapahtumia. Äärimmäisen lohdullinen ajatus! En ole silti yhtään varma, olisinko osannut ottaa tämän lohdullisen ajatuksen joltain muulta.

Ehkä se lohdun ja toivon etsiminen on minulle osa sitä kuuluisaa surutyötä. Surutyötä, joka helpottaa kun työnkuvan oppii ja sen haasteiden kanssa tulee tutuksi, mutta joka on silti loputon. Se on itse asiassa jo itsessään lohdullinen ja toivontäyteinen ajatus, että suruun: kaikkeen siihen itkuun, ahdistukseen, pelkoon, katkeruuteen ja ikävään, kuuluu myös lohdun ja toivon etsiminen ja löytäminen.
Lohdullista ja toivorikasta viikkoa kaikille!

One thought on “Lohtu ja toivo lapsen kuoleman jälkeen”