Hei taas kaikille ja hyvää joulukuuta! Kiva kun jaksat tänäänkin lukea surusta ja kuolemasta. Ei liene suuri yllätys, että olen lapsen kuoleman jälkeen pohtinut kuolemaa ylipäänsä paljon. Se oli itse asiassa alkuperäinen motiivi perustaa tämä blogi. Suru liittyy tiiviisti kuolemaan ja olen kirjoittanut juuri siitä paljon. Kuolemaan teemana liittyy kuitenkin paljon muutakin. Se on niin laaja teema, että tulen varmasti kirjoittamaan siitä vielä monta tekstiä. Tänään kuitenkin ajatuksia juuri tältä päivältä.

Lopputulemani tähänastisisissa kuolemapohdinnoissani on tiivistettävissä muutamaan lauseeseen: Kuolema on luonnollista, mutta tähän luonnollisuuteen liittyy ajatus siitä, että ennen tiettyä ikää ei kuolla. Jos kuolee nuorena, se ei tunnu luonnolliselta. Kuolemaan voi varautua käytännössä jotenkin, emotionaalisesti ei mitenkään.

Heti lapsen kuoleman jälkeen tuli primitiivinen tunne siitä, että haluaisin itsekin olla kuollut. En kuitenkaan aktiivisesti toivonut kuolemaa, enkä ole sitä toivonut sen jälkeenkään. Enimmäkseen olen pelännyt kuolemaa. Kuolemaa ajattelee väistämättä aina ainakin kahdesta vinkkelistä: oman ja itselle tärkeiden ihmisten.

Jo odotusaikana tiedostimme ja puhuimme ääneenkin, että niin kauan kun on elämää, on riski myös kuolemaan. Kerroimme raskaudesta niin, että meille tulee vauva, JOS kaikki menee hyvin. Muutoin käytännön tasolla emme varautuneet lapsen kuolemaan. Emme ottaneet vakuutuksia tai pohtineet mahdollisia hautajaisia. Ensimmäisessä olisi ehkä ollut järkeä, jälkimmäisessä ei, koska se olisi väistämättä johtanut etukäteen suremiseen, missä ei ole mielestäni edelleenkään järkeä.

Vaikka tiedostimme että kuolema koputtelee hentoisesti niin kauan kuin on elämää, se ei tehnyt lapsen kuoleman kohtamaamisesta yhtään helpompaa. En usko että olisimme surreet yhtään sen enempää tai vähempää, vaikka emme olisi ajatelleet koko asiaa etukäteen. Emme olisi olleet enempää tai vähempää shokissa siitä, että näin kävi meille riippumatta siitä miten paljon olisimme etukäteen ajatelleet, että lapsi saattaa kuolla.

Lapsen kuoleman jälkeen iski tajuntaan se, että ihan todella kuka tahansa meistä saattaa kuolla, koska tahansa. Kuten kirjoitin aiemmin, olen diagnosoinut (väärin) itselleni liudan erilaisia sairauksia. Kai se on jonkinlaista kuoleman pelkoa. Olen myös herännyt yöllä tarkastamaan, että mieheni hengittää. Minusta on tullut sellainen ihminen, jolle pitää laittaa viesti, että on päässyt turvallisesti perille.

Tällaisissa keloissa sitä miettii, että miten nämä kaikki ihmiset voivat kävellä kadulla normaalisti, tehdä töitänsä ja elää eläämänsä ihan hymyissä suin, vaikka kuka tahansa heistä voi koska tahansa kuolla. Että miksi uutistoimittaja ei sano lähetyksen päätteeksi, että huomiseen, jollen kuole ennen sitä. Tai miksi lääkärin ajanvarauslapussa ei lue, että aika on voimassa, jollei lääkäri tai potilas kuole ennen sitä.

Olen keksinyt ainakin kolme mahdollista vastausta: a) kuolemaa ei haluta ajatella, esimerkiksi siksi että elämä on tässä ja nyt b) kuolemaa ei haluta ajatella koska se pelottaa liikaa c) ne ihmiset jotka aktiivisesti ajattelevat mahdollisuutta kuolla minä hetkensä hyvänsä eivät käyskentele kaduilla tai työskentele uutistoimittajana.

Minäkin kyllä haluan kävellä kadulla ja tehdä töitä ajattelematta kuolemaa koko ajan. Elämässä ei voi muuten tietää yhtään mitään, mutta sen voi tietää, että ihan varmasti kuolee. Ajankohta ja tapa ovat vain auki. En ehkä kaipaa sitä, että kuolemasta muistuteltaisiin koko ajan. Ei sille ole tarvetta, koska tiedän sen kuitenkin. Sitten kuitenkin siihen nähden miten varmaa ja väistämätöntä jokaisen kuolema on, tuntuu hämmentävältä että siitä puhutaan niin vähän. Ehkä siis kaipaisin sellaista asiallista keskustelua kuolemasta.

Omaan kuolemaan on sinäänsä erilaista valmistautua emotionaalisesti, kuin läheisen kuolemaan, kun ei ole itse enää jälkipyykkiä pesemässä. Riittää että asiaa ja siihen liittyviä tunteita käsittelee jollain tapaa etukäteen. Käytännön puoli onkin sitten eri asia: perinnön jako, some-tilit kuoleman jälkeen ja hautajaisjärjestelyt ovat asioita, joihin voi vaikuttaa vielä elossa ollessaan. Ehkä ne voivat olla myös konkreettinen tapa opetella hyväksymään omaa kuolevaisuuttaan? Tai arvostamaan elämän ainutlaatuisuutta?

Niin kuin olen aiemminkin todennut jossain toisessa yhteydessä, kuolemaa edeltää aina tietenkin elämä eikä elämästä ja kuolemasta voi siksi mielestäni puhua täysin erikseen. Kuoleman ajattelu ja varsinkin pelkääminen voi pahimmillaan johtaa elämänlaadun kaventumiseen ja huonontumiseen. Väitän kuitenkin, että kuoleman pohdinta, siihen liittyvien tunteiden jakaminen muiden kanssa ja käytännön asioiden miettiminen voivat kuitenkin parhaimmillaan myös parantaa elämänlaatua. Se voi tuoda kiitollisuuden tunteita ja rauhaa.

Ennen kaikkea ajattelen, että jos kuolemasta puhuttaisiin yhteiskunnassa enemmän neutraalisti, avoimesti ja asiallisesti, voisi kuolemaa kohtaavien ihmisten asema helpottua. Toisaalta kuolemaa pelkäävät saisivat vertaistukea, koska kaikkihan me ollaan kuolevaisia. Sellaisessa yhteiskunnassa olisi luontevampaa kohdata kuoleva ihminen tai läheisensä kuoleman kohdannut. Kuolemaan liittyy aina jonkinlaista surua ja elämään liittyy aina kuolema. Elämään liittyy näin ollen aina jonkinlaista surua. Ja siksi näistä asioista pitää mielestäni puhua enemmän.

Eläväistä joulukuuta!