Surutyö elikkä suru työnä
Suru on työtä. Siitä ei tosin makseta palkkaa, eikä se tosiaan ole projektityötä eikä vuorotyötä, vaan enemmänkin ympärivuorokautinen eläkevirka.
Suru on työtä. Siitä ei tosin makseta palkkaa, eikä se tosiaan ole projektityötä eikä vuorotyötä, vaan enemmänkin ympärivuorokautinen eläkevirka.
Niin se on, kohta 12 täysikuuta on eletty Supersankarin kuoleman jälkeen. Aika monta myrskyä ja sadekuuroa sen jälkeen, kun sain ensimmäisen ja viimeisen kerran pitää vauvaamme sylissä. Kaikki neljä vuodenaikaa maailman suurimman menetyksen jälkeen. Ja toistaiseksi hengissä ja semijärjissään.
Kun lapsi kuolee, sekä menneisyys, nykyhetki että tulevaisuus tuntuvat olevan täynnä tuskaa. Kun näistä kolmesta saa kaksi edes sekunniksi pois mielestä, se helpottaa.
Ensimmäisen vertaistukiryhmäni jälkeen olin valtavan helpottunut siitä, että olin tavannut lapsensa menettäneitä, joilla surun tietä oli takana jo useampia vuosia. Ajatella, nuo ihmiset ovat edelleen hengissä, vaikuttavat olevan jopa ihan järjissään ja toisaalta, kantavat surua ja lastaan mukanaan kukin tavallaan
Jos olisi olemassa surupoliklinikka tai surutoimisto, niin sinnehän minä kuuluisin psykiatrisen poliklinikan tai mielenterveystoimiston sijaan. Mutta koska ei ole, heilun suruni kanssa mielenterveyspuolella ja se on tosiaan aiheuttanut välillä hämmennystä, itsessäni ja varmasti myös ammattilaisissa.
Enää ei ole se vuosi, jolloin minusta tuli äiti. Ei enää se vuosi, jolloin lapseni syntyi ja kuoli. Se tuntuu samaan aikaan helpottavalta ja haikealta ja sitten toisaalta ei juuri miltään.
Kiitoksia vuoden lopun kunniaksi. Ei sitäkään vähää huumoria eikä nokkeluutta, puhdasta kiitollisuutta vain.
Pieni epäjoulutarina Tunteista ja niiden edesottamuksista yhden surevan aivoissa.
Top 5 -lista surukuulokkeissa soivista 2019 julkaistuista biiseistä lyhyine esittelyineen.
Kuolemansurun keskelläkin on pakko syödä jotain.