Helmikuu on alkanut. Se tarkoittaa, että olemme nyt eläneet kaikki kuukaudet Supersankarin kuoleman jälkeen. Kaikki vuodenajat on eletty kertaalleen, ensimmäistä kertaa uudessa elämässä. Siitäpä minä tänään kirjoitan. Mieleni on aina ollut taipuvainen reagoimaan vuodenaikoihin ja säätiloihin. Lisäksi, mitä lähemmäksi Supersankarin syntymä- ja kuolinpäivä tulevat, sitä enemmän minulla on tarvetta käydä läpi kulunutta vuotta.

Kun supersankari syntyi, elettiin sydäntalvea. Lunta ja pakkasta riitti. Niin ja liukasta oli. Olin muutama viikko ennen hätäsektiota hankkinut nastapohjalliset kenkiin, etten liukastuisi ja ettei vauvalle sattuisi mitään. Ettei esimerkiksi istukka irtoaisi. No, se irtosi nastapohjallisista huolimatta ja Supersankarin syntymäpäivä oli tuulinen, lähes myrskyisä. Illalla sää oli silti selkeä. Tiedän sen siitä, että tuijottelin illalla sairaalan ikkunasta täysikuuta. Vaikka muistikuvani sairaalasta ovat sumuisia, niin sen täydenkuun muistan.

En muuten kiinnittänyt täysikuuhun mitään huomiota ennen Supersankaria. Nykyään noteeraan sen aina. Monta kuukautta täysikuu osuikin syntymäpäivän tienoille ja muistutti minua siitä, että nyt on kulunut kaksi kuukautta, nyt kolme kuukautta. Sitten täysikuu alkoi elää omaa elämäänsä. Tavallaan ärsyttääkin, ettei se voi loimottaa aina 19.päivä Supersankarille. Tämän vuoden helmikuussa kuu on täysi jo tämän viikon sunnuntaina.

Minulla ei ole varsinaisia muistikuvia viime talven vaihtumisesta kevääksi. Kun havahduin kevääseen, se oli jo pitkällä ja puut tekivät lehtiä. Havahtuminen tapahtui siten, että menin yksi päivä ulos talvikengissä, vaikka lämpöasteita oli varmasti yli 15. Havahtumisen jälkeen koin keväästä kovasti ristiriitaisia tunteita. Toisaalta ihan oikeasti nautin lisääntyneestä valosta ja lämpenevistä ilmoista. Toisaalta taas luonnon herääminen eloon tuntui valtavan epäreilulta ja syvensi surua. Keväälle osui myös Supersankarin laskettu aika ja äitienpäivä, lähes perätysten. Ne olivat ymmärrettävästikin raskaita, koska odotukset niiden päivien viettämiseen olivat olleet niin kovin erilaiset.

Kesä oli ensimmäisen suruvuoteni vuodenajoista jos ei nyt helpoin, niin sanotaan että vähiten raskas. Äitiysloma päättyi kesäkuun lopussa, mutta sain jo hyvissä ajoin tiedon pitkästä sairaslomasta. Se toi ehdottomasti jonkunlaista rauhaa, kun tiesin, ettei tarvitse jaksaa vielä hetkeen muuta kuin olla ja surra. Kesällä liikuin paljon ulkona sen helppouden takia ja se teki varmasti päälle hyvää. Kesällä olin myös sosiaalisesti enemmän samassa tilanteessa muiden kanssa, kuin talvella ja keväällä: kesällä moni muukin oli poissa työstä, lomalla. Tämä näkyi ihan selvästi siinä, että tein enemmän asioita ihmisten kanssa ja nökötin vähemmän kotona. Ehkä valon määrän vuoksi siihen oli enemmän voimiakin.

Koska kesä oli yllättävänkin kepeä, muistan aavistelleeni jo sen lopun lähentyessä, että syksy voi rysähtää päälle kuin huonosti asennettu peltikatto ensimmäisessä syysmyrskyssä. Ja niin siinä kyllä kokemani mukaan kävikin. Säät kylmenivät, kaverit palasivat töihin ja minä pysyttelin sisätiloissa, paljon ja arkisin pitkälti yksin. Kevään ristiriitaisuuden jälkeen, keskusteltuani monen vertaisen kanssa ajattelin, että syksyn pimeys voisi jopa helpottaa oloa. Silloin surupää olisi enemmän synkassa ympäristön kanssa. Se ei kuitenkaan mennyt ihan niin, vaan koin luonnon kuolemisen ja pimeyden taas vaan syventävän surua ja ahdistusta. Toisaalta syksy kokonaisuudessaan vahvisti ajatusta siitä, että olisi ehkä hyvä pikku hiljaa pyrkiä aktiivisesti kodin ulkopuolelle.

Sekä kevät, kesä että syksy toivat mukanaan näyttäviä raekuuroja, kaatosateita ja ukonilmoja. Niistä kaikista sain voimaa, koska aika nopeasti sen talvimyrskyisän päivän jälkeen, jolloin Supersankari syntyi, myrskyistä ja sitä edes vähän muistuttavista sääilmiöistä ja tuli jotain, jossa koemme lapsemme läsnäolon. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun olemme menneet haudalle ja juuri silloin on alkanut sataa. Vettä, rakeita, räntää, lunta, mitä milloinkin. Ja kun olemme lähteneet, sade on loppunut. Se on minulle lohdullista, vaikka tiedänkin, että mahdollisuudet sille, että Suomessa sataa jotain ovat lähtökohtaisesti aina aika isot.

Syksyyn kuului siis paljon uudenlaisen suruelämän suunnittelua ja odottelua. Suunnittelin töihinpaluuta ja harrastuksia. Samalla odotin vähän pelonsekaisestikin uutta talvea ja sitä millaisia muistijälkiä liukkaat jalkakäytävät ja tuuliset talvipäivät olisivatkaan traumaattisesta vauvan menetyksestä mieleeni tehneet. No, nyt on helmikuu ja tavallaan odottelen sitä edelleen. Tämä talvi, jos joku ei ole vielä huomannut, on kovasti erilainen kuin viime talvi. Tavallaan tunnen itseni vähän petetyksikin siitä, että talvi ei tullutkaan. Talvi on Supersankarin vuodenaika. Ja nyt tuntuu, että aika heikko suoritus niin Merkittävältä Vuodenajalta!

Niin se on, kohta 12 täysikuuta on eletty Supersankarin kuoleman jälkeen. Aika monta myrskyä ja sadekuuroa sen jälkeen, kun sain ensimmäisen ja viimeisen kerran pitää vauvaamme sylissä. Kaikki neljä vuodenaikaa maailman suurimman menetyksen jälkeen. Ja toistaiseksi hengissä ja semijärjissään.

Millaisia merkityksiä vuodenajoilla sinulle on?