Kun kuolema kävi täällä

aloitusruutu

Tämä on alku. Se on vähän ironista sinäänsä, koska syy tämän blogin syntymiseen on loppu: lopullisin loppu, kuolema. Lapsen kuolema. Jos joku kehtaa vielä tulla väittämään, että kaikella on tarkoitus, läimäytän kuvitteellisen avarin. Sen sijaan yritän kyllä kovasti uskoa siihen, että kaikki ihan kamalakin voi johtaa edes johonkin pieneen hyvään. Toivon, että tämä blogi olisi jotain sinne päin.

Helmikuussa 2019 odotimme mieheni kanssa esikoistamme ja raskaus oli sujunut hyvin. Yhtenä aivan tavallisena tiistaisena myrskypäivän aamuna tasan kuusi kuukautta sitten raskausviikolla 29 vatsaani alkoi koskea ja päädyin työpalaverista näytille synnytyspäivystykseen. Puoli tuntia myöhemmin esikoisemme Supersankari oli syntynyt maailmaan hätäsektiolla ja minä availin silmiäni kohtuullisen sekaisin heräämössä.

Istukka oli äkillisesti irronnut ja Supersankarilla oli kovin tukavat oltavat. Hän syntyi sykkeettömänä, mutta hänet saatiin elvytettyä. Reilu tunti myöhemmin olimme häntä katsomassa kaikki yhdessä: minä, hänen isänsä ja kummitätinsä. Hänellä oli tumma tukka ja isänsä nenä. Pääsimme mieheni kanssa perhehuoneeseen yöpymään ja meistä kaikista kolmesta pidettiin hyvää huolta. Olimme shokissa ja minä sektiosta kipeä.

Koska Supersankari kärsi syntymässään merkittävästä happivajeesta meille kerrottiin heti, että riskit ovat suuret, mutta toivoakin on. Supersankarin tilanne vaihteli seuraavan vuorokauden aikana ja me vietimme tietysti kaiken mahdollisen ajan hänen luonaan vauvateholla.

tippapullo

Toisen elinpäivän iltapäivänä Supersankarilta löytyi aivoverenvuoto. Hetken seurannan jälkeen meille kerrottiin, että valitettavasti mitään ei ole tehtävissä ja tila heikkenee pikku hiljaa. Minä olin sektion jäljiltä edelleen fyysisesti hyvinkin heikossa hapessa, mutta jaksoin onneksi siinäkin huurussa päättää lapsellemme nimen yhdessä mieheni kanssa ja olla läsnä hätäkastetilaisuudessa; sen jälkeen jouduin petipotilaaksi.

Supersankarin viimeiset tunnit ennen lopullista hiipumista hänen isänsä valvoi hänen vierellään. Kun tilanne jälleen paheni, Supersankarin kummit ja minä pyörätuolissani saavuimme heidän luokseen. Ne iltapäivän tunnit, kuolemaa odottaessa olivat elämäni kauheimpia. (Samoin olivat ne hetket kuoleman jälkeen, kun lähdimme osastolta ilman vauvaa.) Vähän yllättäenkin lapsemme viimeiset hetket elossa eivät kuitenkaan kuulu kamalimpien hetkien sarjaan. Kuoleman hetkellä kaikki oli rauhallista, hiljaista ja hämärää. Saimme pitää sylissä, kertoa hänelle kaiken mitä halusimme. Saimme hyvästellä, rauhassa. Huone oli täynnä rakkautta.

Ja sitten se tapahtui, tehohoito päätettiin tuloksettomana ja niin kuolema kävi täällä. Kaikki mitä sen jälkeen tuli ja tulee on tämän blogin aiheena.

kuollut pikkulintu kämmenellä

Kuusi kuukautta sitten, noina helmikuun päivinä oli vaikea uskoa mihinkään hyvään. Oli vaikea uskoa elämään kun ei edes jaksanut pidellä haarukkaa ja lähikauppakin tuntui pelottavalta paikalta. Mutta niin vaan kuusi kuukautta myöhemmin tässä minä yhä olen ja opettelen elämään tätä uutta elämää, jossa minulla on ikuisina elämänkumppaneina mahtavan mieheni lisäksi meidän vauvamme ihana muisto, karmea suru siitä että häntä enää ole ja tämä omituinen vanhemmuuden tila, jossa on äiti ja on isä, mutta ei ole vauvaa. On äiti, isä ja hauta. Vain konsonantit meni väärin.

Nyt minulla on tarve kirjoittaa. Tarve kirjoittaa surusta, lapsensa menettäneiden asemasta yhteiskunnassa ja yhteisöissä. Siitä mitä kaikkea lapsen kuolema tarkoittaa perheelle sosiaalisesti, henkisesti ja fyysisesti. Siitä mitä on vanhemmuus, kun vauva on kuollut. Siitä mitä ajattelen kuolemasta ja miksi minusta meidän pitäisi puhua siitä enemmän.

Olet lämpimästi tervetullut lukemaan ajatuksiani olitpa sitten surusisarus, vanha tuttu tai ihan muuten vaan kiinnostunut surusta ja kuolemasta. Kukapa ei olisi.

katuun on kirjoitettu: welcome

Ps. Lopuksi vielä kevyehkö sisältövaroitus. Kuten todettu, tämä elämä lapsen kuoleman jälkeen on niin kauheaa shaissea, että pysyäkseni järjissäni minun on välillä pakko repiä kevyttä (usein mustaa) huumoria sieltä missä sitä on revittävissä. Jos olet sellaisessa tilanteessa, ettet kestä sitä juuri nyt, se on ymmärrettävää. Toivon, että löydät voimaa ja lohtua jostain muualta ja toivotan sinulle valtavasti voimia ja lempeyttä jokaiseen hengenvetoon.

Pps. Kaupallinen yhteistyö kiinnostaa aina, joten hautaustoimistot, hautakynttilävalmistajat ja nenäliinafirmat; ottakee yhteyttä!

12 thoughts on “Kun kuolema kävi täällä

  1. Hyvä! Ihanaa, kun kirjoitat. Olen erityisesti kaivannut muumikuvioisia hautakynttilöitä, toivottavasti kaupallinen yhteistyö poikisi niitä!

    Tykkää

    1. Kiitos, kirjoittaminen on kyllä minulle vertaistuen ohella parasta mitä lapsen kuoleman jälkeen voi tehdä. Pidän toiveesi ehdottamasti mielessä ja jään odottamaan yhteydenottoja hautakynttiläyrityksiltä!

      Tykkää

  2. Kiitos blogistasi!

    Menetimme myös esikoisemme Maaliskuussa 2019. Hätäsektio tehtiin kanssa. Ihan kun lukisi omia ajatuksia kun luen sun tekstejä. Olen myös usein törmännyt samoihin kysymyksiin surusta selviämisestä, Miten ootte selvinny, no ootteko jo selvinny surusta, v……. miten ihmiset on niin tyhmiä. Monen muiden murheet tuntuu aika pieniltä. Olen myös huomannut että suru on nyt osa elämää, ei se mihinkään mene. On se vielä tosi raastavaa ja voimia vievää, mutta jotenkin kun saa surra, itkeä ja kaivata, se helpottaa hetkellisesti omaa oloa!

    Tykkää

    1. Moi surusisko, olen niin pahoillani että teidänkin esikoinen kuoli! Mutta olen iloinen että löysit samaistumispintaa tekstistäni. Joillekin ihmisille ei mahdu tajuntaan se mitä lapsen kuolema tarkoittaa, siitä kai on kysymys ja lisäksi siitä, millainen pärjäämisen ja selviämisen kulttuuri tässä yhteiskunnassa on valloillaan. Voimia kovasti syksyn itkuihin ja toivottavasti myös edes jonkinlaisiin nauruihin, meille molemmille!!

      Tykkää

  3. Kiitos blogistasi!
    Menetimme myös esikoisemme Maaliskuussa 2019. Hätäsektio tehtiin kanssa. Ihan kun lukisi omia ajatuksia kun luen sun tekstejä. Olen myös usein törmännyt samoihin kysymyksiin surusta selviämisestä, Miten ootte selvinny, no ootteko jo selvinny surusta, v……. miten ihmiset on niin tyhmiä. Monen muiden murheet tuntuu aika pieniltä. Olen myös huomannut että suru on nyt osa elämää, ei se mihinkään mene. On se vielä tosi raastavaa ja voimia vievää, mutta jotenkin kun saa surra, itkeä ja kaivata, se helpottaa hetkellisesti omaa oloa!

    Tykkää

  4. Osanotto mukana kulkevaan suurimpaan suruun ja onnea samalla ihanasta pienestä jonka olette saaneet.💛💛💛 Menetimme 16.9.20 esikoispoikamme puolivälissä raskautta yllättäen lapsivedenmenoon; elämäni raskain mutta myös kaunein ja tärkein asia – minusta tuli äiti ja sain täydellisen pienen pojan, enkelin. Tämä vuosi on ollut erikoinen ja raskas.. opettavainenkin.. eikä mikään ole enää koskaan kuten ennen.. eikä tarvitsekaan. Kiitos, kun kirjoitat..on tärkeää, että näistä asioista puhutaan ääneen. Aurinkoista kesää. 💛

    Tykkää

    1. Hei surusisko, kiitos ihanasta palautteesta. Voimia ja lempeyttä sinullekin suruun ja tähän erikoiseen ja erityiseen äitiyden muotoon!

      Tykkää

Vastaa käyttäjälle Laura Peruuta vastaus

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s