Tämä on alku. Se on vähän ironista sinäänsä, koska syy tämän blogin syntymiseen on loppu: lopullisin loppu, kuolema. Lapsen kuolema. Jos joku kehtaa vielä tulla väittämään, että kaikella on tarkoitus, läimäytän kuvitteellisen avarin. Sen sijaan yritän kyllä kovasti uskoa siihen, että kaikki ihan kamalakin voi johtaa edes johonkin pieneen hyvään. Toivon, että tämä blogi olisi jotain sinne päin.

Helmikuussa 2019 odotimme mieheni kanssa esikoistamme ja raskaus oli sujunut hyvin. Yhtenä aivan tavallisena tiistaisena myrskypäivän aamuna tasan kuusi kuukautta sitten raskausviikolla 29 vatsaani alkoi koskea ja päädyin työpalaverista näytille synnytyspäivystykseen. Puoli tuntia myöhemmin esikoisemme Supersankari oli syntynyt maailmaan hätäsektiolla ja minä availin silmiäni kohtuullisen sekaisin heräämössä.

Istukka oli äkillisesti irronnut ja Supersankarilla oli kovin tukavat oltavat. Hän syntyi sykkeettömänä, mutta hänet saatiin elvytettyä. Reilu tunti myöhemmin olimme häntä katsomassa kaikki yhdessä: minä, hänen isänsä ja kummitätinsä. Hänellä oli tumma tukka ja isänsä nenä. Pääsimme mieheni kanssa perhehuoneeseen yöpymään ja meistä kaikista kolmesta pidettiin hyvää huolta. Olimme shokissa ja minä sektiosta kipeä.

Koska Supersankari kärsi syntymässään merkittävästä happivajeesta meille kerrottiin heti, että riskit ovat suuret, mutta toivoakin on. Supersankarin tilanne vaihteli seuraavan vuorokauden aikana ja me vietimme tietysti kaiken mahdollisen ajan hänen luonaan vauvateholla.

Toisen elinpäivän iltapäivänä Supersankarilta löytyi aivoverenvuoto. Hetken seurannan jälkeen meille kerrottiin, että valitettavasti mitään ei ole tehtävissä ja tila heikkenee pikku hiljaa. Minä olin sektion jäljiltä edelleen fyysisesti hyvinkin heikossa hapessa, mutta jaksoin onneksi siinäkin huurussa päättää lapsellemme nimen yhdessä mieheni kanssa ja olla läsnä hätäkastetilaisuudessa; sen jälkeen jouduin petipotilaaksi.

Supersankarin viimeiset tunnit ennen lopullista hiipumista hänen isänsä valvoi hänen vierellään. Kun tilanne jälleen paheni, Supersankarin kummit ja minä pyörätuolissani saavuimme heidän luokseen. Ne iltapäivän tunnit, kuolemaa odottaessa olivat elämäni kauheimpia. (Samoin olivat ne hetket kuoleman jälkeen, kun lähdimme osastolta ilman vauvaa.) Vähän yllättäenkin lapsemme viimeiset hetket elossa eivät kuitenkaan kuulu kamalimpien hetkien sarjaan. Kuoleman hetkellä kaikki oli rauhallista, hiljaista ja hämärää. Saimme pitää sylissä, kertoa hänelle kaiken mitä halusimme. Saimme hyvästellä, rauhassa. Huone oli täynnä rakkautta.

Ja sitten se tapahtui, tehohoito päätettiin tuloksettomana ja niin kuolema kävi täällä. Kaikki mitä sen jälkeen tuli ja tulee on tämän blogin aiheena.

Kuusi kuukautta sitten, noina helmikuun päivinä oli vaikea uskoa mihinkään hyvään. Oli vaikea uskoa elämään kun ei edes jaksanut pidellä haarukkaa ja lähikauppakin tuntui pelottavalta paikalta. Mutta niin vaan kuusi kuukautta myöhemmin tässä minä yhä olen ja opettelen elämään tätä uutta elämää, jossa minulla on ikuisina elämänkumppaneina mahtavan mieheni lisäksi meidän vauvamme ihana muisto, karmea suru siitä että häntä enää ole ja tämä omituinen vanhemmuuden tila, jossa on äiti ja on isä, mutta ei ole vauvaa. On äiti, isä ja hauta. Vain konsonantit meni väärin.

Nyt minulla on tarve kirjoittaa. Tarve kirjoittaa surusta, lapsensa menettäneiden asemasta yhteiskunnassa ja yhteisöissä. Siitä mitä kaikkea lapsen kuolema tarkoittaa perheelle sosiaalisesti, henkisesti ja fyysisesti. Siitä mitä on vanhemmuus, kun vauva on kuollut. Siitä mitä ajattelen kuolemasta ja miksi minusta meidän pitäisi puhua siitä enemmän.

Olet lämpimästi tervetullut lukemaan ajatuksiani olitpa sitten surusisarus, vanha tuttu tai ihan muuten vaan kiinnostunut surusta ja kuolemasta. Kukapa ei olisi.

Ps. Lopuksi vielä kevyehkö sisältövaroitus. Kuten todettu, tämä elämä lapsen kuoleman jälkeen on niin kauheaa shaissea, että pysyäkseni järjissäni minun on välillä pakko repiä kevyttä (usein mustaa) huumoria sieltä missä sitä on revittävissä. Jos olet sellaisessa tilanteessa, ettet kestä sitä juuri nyt, se on ymmärrettävää. Toivon, että löydät voimaa ja lohtua jostain muualta ja toivotan sinulle valtavasti voimia ja lempeyttä jokaiseen hengenvetoon.

Pps. Kaupallinen yhteistyö kiinnostaa aina, joten hautaustoimistot, hautakynttilävalmistajat ja nenäliinafirmat; ottakee yhteyttä!