”Meille syntyi vauva. Odotimme häntä innoissamme, toki vähän kauhuissaankin, sillä tavalla kun esikoista nyt odotetaan. Hänen syntymänsä jälkeen mikään ei ole ollut niin kuin ennen. En ole koskaan tuntenut näin paljon. Olen nukkunut vähän ja aivoni eivät toimi kunnolla. Lapseni on mielessäni melkein joka hetki, mutta yritän ottaa vähitellen myös omaa aikaa.”

Kuulostaako jonkun kenen tahansa vauvan vanhemman tekstiltä? Ehkä jopa tutulta? Niin minustakin, koska teksti on minun elämästäni. En todellakaan yritä väittää, että elävän ja kuolleen lapsen vanhemmuus olisi samanlaista, päin vastoin. Haluan vaan tällä esimerkillä osoittaa, että kohtuunkuolleen tai vastasyntyneenä (keskosena tai täysiaikaisena) kuolleen lapsenkin vanhemmuus on monellakin tapaa ihan oikeasti vanhemmuutta.

Se, että meidän esikoisemme kuoli, on pohjattoman surullista. Suren kaikkea mitä hän ei koskaan saa kokea, oppia ja tuntea. Samaan aikaan hänen lyhyt visiittinsä maanpäällä mullisti meidän elämämme paitsi surun kautta, myös sillä tavalla kun lapset ja varsinkin esikoiset aina mullistavat vanhempiensa elämän: meistä tuli äiti ja isä.

Minua on helpottanut se, miten hyvin ympäristö on tunnistanut ja tunnustanut minun äitiyteni, vaikkei minulla ole eläviä lapsia. Kun sosiaalityöntekijä tuli luoksemme perhehuoneeseen Supersankarin kuolemaa seuranneena päivänä, hän esitti ensin osanottonsa ja sitten onnitteli vanhemmaksi tulemisesta. Äitienpäivänä (joka muuten oli yksi synkkä tyrmä) mieheni toi minulle aamupalan sänkyyn ja minä sain muiden äitien mukana ruusun ravintolassa, koska perheeni hoiti asian. Minusta nämä asiat ovat tuntuneet hyvältä. Joku muu voisi kokea ahdistavana ja ymmärrän senkin. Minä olen ahdistunut lähinnä sillon kun olen kokenut, että äitiyteni kyseenalaistetaan, esimerkiksi joutuessani selittämään, että olen oikeutettu äitiyslomaan siinä missä muutkin (raskausviikon 22 jälkeen synnyttäneet.)

No okei, ollaan rehellisiä. Kyllä minä ahdistun muustakin. En minä tietenkään pysty jakamaan lapsiperhearkea ja kaikkea siihen liittyvää. En pysty keskustelemaan kasvusta ja kehityksestä. Minä lähinnä mietin mitä (helppohoitoisia) kukkia laitettaisiin ensi kesänä haudalle. Minun vauvani on ikuisesti vauva. Ja toisaalta minä elän kuolemankipua ja muut vanhemmat pelkäävät sitä. Siksi koen väistämättä äitiporukoissa olevani kuokkavieras, vaikka kuinka olen ylpeä äiti. Olen vähän sellainen pahanilmanlintu, joka läsnäolollaan muistuttaa, että pahimmat pelot voivat käydä toteen. Vaikka tiedän, että olen toki paljon muutakin.

Onneksi on vertaisäitejä, joiden kanssa jakaa tuskaa ja toisaalta kuolleen lapsen vanhemmuuden absurdilla tavalla humoristisia puoliakin. Samaan aikaan minulle on kuitenkin tärkeä, lohdullinenkin ajatus, että on asioita, jotka yhdistävät ihan kaikkia äitejä, on lapsi täällä tai jossain muualla. Kaikki äidit ovat odottaneet lasta, tavalla tai toisella. Kaikki ovat saaneet hänet maailmaan, tavalla tai toisella. Ja kaikki äidit rakastavat lapsiaan.

Lapsensa menettäneen vanhemmuus on siis samaan aikaan ihan tavallista ja tosi erityistä. Se on haurasta ja surullista, valtavan ristiriitaista ja silti ihan oikeaa vanhemmuutta. Toivoisin, että meidät lapsensa menettäneetkin tunnistettaisiin arjessa ja yhteiskunnassa vanhemmiksi. Koska suru ja kokemukset ovat kaikilla erilaiset, voin puhua vain omasta puolestani: minua saa ja pitää sanoa äidiksi.

Minusta meidän lapsensa menettäneiden vanhempien huomioimisen voisi aloittaa vaikka keksimällä sanan meitä kuvaamaan. Siis sellaisen niinkun orpo (vanhempansa menettäneet) tai leski (puolisonsa menettäneet.) Lapsikuolemavanhempi on toki ihan informatiivinen kuvaus, mutta aika kolkko (vrt. molempi-vanhempi-kuolema-lapsi tai puolisokuolemapuoliso.) Minä ajattelen, että oma sana olisi merkittävä juttu sekä meidän vanhemmuutemme että tuskamme tunnistamiseksi yhteiskunnassa. En usko, että niin tapahtuu enkä jaksa asiaa lähtemään aktiivisesti ajamaan ainakaan juuri nyt. Juuri nyt minulla on tärkeämpiäkin asioita, niin kuin vaikka lepääminen. Siispä, toistaiseksi, olkaamme kaikki vaan äitejä ja isejä.