Hauskaa maanantaita! Minä lomailen tämän viikon, tosin vain palatakseni osasairauspäivärahajakson jälkeen takaisin kokopäivävirkahenkilöksi. Aika on mennyt hurjan nopeasti ja kokopäiväisyys jännittää kyllä. Uskon kuitenkin että siitä selvitään, jotenkin. No joka tapauksessa, tänään en kuitenkaan kirjoita työstä, vaan huumorista, koska sitähän tarvitaan aina.

Aloittaessani tämän blogin ajattelin, että huumori lienee blogissa läsnä, koska se on elämässänikin läsnä lapsen kuolemasta huolimatta (ja toisaalta juuri siksi.) Blogissa olen käyttänyt huumoria kuitenkin itsellenikin yllätykseksi aika hienovaraisesti. Huumori varsinkin kirjoitetussa muodossa ja laajalle yleisölle suunnattuna on nimittäin aika vaikea laji enkä ole siinä vielä mestari.

Kun läsnä ovat samaan aikaan niin iso asia kuin oman vauvan kuolema ja huumori, on välillä vaikeaa kirjoittaa tai puhua niin, ettei tuska tule väärinymmärretyksi tai vähätellyksi. Vaikka en myöskään pyri miellyttämään tällä blogilla kyllä yhtään ketään, en oikeasti myöskään halua loukata ketään vertaistani ja ehkä siksikin olen ollut varovaisempi, kuin mitä alunperin ajattelin.

Vaikka blogissa huumori olisi hienovaraista, niin elämässä huumori kyllä kukkii, tai mitä se nyt sitten ikinä tekeekään. Ajattelen, että huumorilla on omassa surussani useampikin tärkeä tehtävä. Ensinnäkin se keventää valtavan raskasta taakkaa. Toiseksi se sitoo saman kokeneita toisiinsa: mikäänhän ei yhdistä niin kuin kunnon sisäpiirin vitsi. Kolmanneksi se kyllä jotenkin antaa näkökulmia asioihin. Joskus on virkistävää katsoa asioiden huvittavia puolia, vaikka niitä ei sitten lopulta omaksuisikaan omiksi näkökulmikseen.

Surua keventävä huumori voi olla suruun liittyvää tai sitten ihan jotain sen ulkopuolelta. Kun askartelee hautakivimallinnusta pahvista tai tiedustelee krematoriosta lapsialennusta, tilanteet ovat niin absurdin kamalia, että asialle nauraminen voi olla ainoa tapa selvitä niin tuskaisten hetkien ohi. Ja minä kyllä kannustan lämpimästi siihen, että jos naurattaa, niin sitten nauraa, vaikka naurua seuraisi itku. Se on ihan yhtä hyvä selviytymiskeino, kuin joku muukin. Toki jos kaiken heittää jatkuvasti vitsiksi, ei sekään tee itselle hyvää, mutta huumori yhtenä kevennyskeinona muiden joukossa on minun mielestä täysin ok. Jos itse surusta ei naurettavaa löydy, niin välillä voi olla vapauttavaa katsoa joku kreisikomedia ja siirtyä hetkeksi vähän kevyemmille vesille.

Ihmisiä yhdistävä huumori on parhaimmillaan toivoa antavaa, yhteisöllisyyttä luovaa sekä jotenkin kauheitakin tunteita terveella tavalla normalisoivaa. Minä olen kokenut, että vertaisten kanssa on vapauttavaa nauraa tökeröille kohtaamisille tai oman elämän merkityksettömyyden tunteille. Ajattelenkin, että huumori samoin kuin moni muu asia on jotain sellaista, jota on helpompi jakaa ja ottaa vastaan nimenomaan vertaisilta, kuin ihmiseltä, joka ei ole kokenut vastaavaa. Samalla ajattelen, että huumori on siinä mielessä samanlainen asia kuin lohtu, että se täytyy tietyllä tavalla kaivaa itse. Jonkun tuttavan heittämä vitsi suruun liittyen voi loukata tai sitä on vaikeaa ottaa vastaan, mutta itse keksittynä varsinkin tietystä tilanteesta selviytymiseen se voikin toimia. Surun kanssa eläessä huumorissa korostuukin minusta tietynlainen omakohtaisuus ja samalla omaehtoisuus.

Eniten näkökulmia suruun olen saanut mustasta huumorista. Mustan huumorin perinnehän nojaa tietyllä tavalla kuolemalle nauramiseen. Tämä on itselleni hyvin toimivaa erityisesti silloin kun käsittelen omaa kuolemanpelkoani. Toistaiseksi paras väline tähän on ollut Antti Holman Radio Sodoma -poadcast. Olen ihan varma, ettei se naurata kaikkia, varsinkaan lapsensa menettäneitä. Minua se on kuitenkin helpottanut, naurattanut ja auttanut jotenkin laittamaa elämän ja kuoleman mittasuhteisiinsa.

Minä siis väitän seuraavaa: huumori voi olla monella tavalla apuväline surussa. Jos kohtaat lapsensa menettäneen, en kuitenkaan suosittele ns. menemään vitsillä sisään eli lohduttamaan huumorin keinoin. Sen sijaan jos olet menettänyt lapsesi, kannustan sinua käyttämään ja kuluttamaan huumoria omaehtoisesti, sen verran kun se tuntuu hyvältä.

Oikein hersyvän raikasta viikkoa kaikille meille elämän ja kuoleman kiemuroivissa räpiköiville!