”Mäkin oon alkanu räppää räppäämisestä, joten voin yhtä hyvin lopettaa” (Ruudolf: Oukki doukki”

Hei taas! Minäpä kirjoitan nyt kirjoittamisesta, mutten silti aio lopettaa. Eikä Ruudolfkaan kyllä lopettanut tuohon riimiin. Saan silti kii tuosta ajatuksesta, että sellaisina hetkinä kun ideat ovat enemmän tai vähemmän vähissä, houkutus tuottaa meta-tason sisältöä, eli tässä tapauksessa kirjoitus kirjoittamisesta, kasvaa. Senpä minä nyt teen. Kuvituskuvina tarjoan tänään muistikirjojani viimeisen 20 vuoden ajalta.

No, oikeastihan kirjoittaminen on tähän kuolema-aiheiseen blogiin oikein käypä aihe, koska se on ollut minulle todella merkittävä apu kuoleman ja surun käsittelyssä. Lisäksi se on ihan selkeästi tapa pitää yllä yhteyttä ja suhdetta kuolleeseen lapseen. Kolmanneksi se on tekemistä ja jotain mihin keskittyä ja siksi tärkeää.

Olen aina ollut sellainen kirjoittaja, että tekstiä syntyy eniten silloin kun menee huonosti. Ja en muuten ole ainoa! Tosi pian Supersankarin kuoleman jälkeen katselin Yle areenasta Mullan alla -sarjaa. Siinä tehtiin biisejä kuolleiden runoilijoiden teksteistä ja käytiin samalla näiden elämänhistoriaa läpi. Suurimmalla osalla oli taustalla, usein nimenomaan tuotteliaimmissa vaiheissa hyvin traagisia elämäntapahtumia. Tavallaan toivoisi, että taide ei vaatisi niin paljon tuskaa. Mutta sellaista se on.

No, kuitenkin. Olen siis enimmäkseen itsekin teini-ikäisestä asti kirjoittanut enimmäkseen runoja ja ajatelmia. Ennen Supersankaria en kirjoittanut vuosiin kauheasti mitään kauhean luovaa noin niin kuin omaksi iloksi. Tämä johtunee siitä, että a) meni liian hyvin b) akateeminen maailma ja työelämä tappoivat luovuuden/veivät liikaa aikaa.

Ensimmäisen runon Supersankarista kirjoitin samana päivänä, kun pääsimme sairaalasta pois. Sen jälkeen niitä on syntynyt kymmeniä. Pyrin jakamaan niitä tänne blogiin kevään aikana muodossa tai toisessa. Mutta tässä nyt pointti on, että niiden kirjoittaminen on ollut henkireikä. Runoudessa parasta on se, että niihin voi kirjoittaa tunnelmia, yksityiskohtia ja mielikuvia ilman, että tarvitsee kauheasti miettiä asioiden loogisuutta. Ne ovat hyvin tehokas tapa käsitellä nimenomaan tunteita, jotka lapsen kuoleman jälkeen ovat raskaita ja runsaslukuisia.

Siinä missä runojen raapustaminen on ollut hyvin yksityistä tunteiden käsittelyä ja yhteyden pitämistä Supersankariin, tämä blogi taas on tapa sanoittaa surua ja elämää vauvan kuoleman jälkeen ympäristölle. Voin aivan rehellisesti myöntää, että olen huomattavasti huonompi puhumaan surusta kuin kirjoittamaan siitä. Koska on paljon asioita, joita haluan surustani ja Supersankarista kertoa maailmalle, kirjoittaminen on kiitollista. Keinot kertoa näitä asioita lähipiirille saati sitten laajemmalle yleisölle ihan suusanallisesti ovat sekä teknisesti että psyykkissosiaalisesti huomattavasti kapeammat.

Kirjoittaminen on kivaa ja tyydyttävää. Niin kuin olen aiemmin kertonut, keskittyminen yhtään mihinkään Supersankarin kuoleman jälkeen on ollut paikoitellen tosi vaikeaa. Runoihin ja blogiteksteihin pystyn sen sijaan keskittymään. Sanoihin ja näppäimistön nakutukseen voi hulahtaa kuin hyvin sujuvaan sauvakävelylenkkiin ja huomata jossain vaiheessa että tekstiä on jo monta riviä. Se on ihanaa, antaa onnistumisen tunteen, jäsentää asioita ja tuo toivoa. Se yksinkertaisesti helpottaa oloa.

Tunteet, yhteys Supersankariin, surun näkyväksi tekeminen ja flow. Siksi kirjoittaminen on parasta. Suosittelen kokeilemaan kaikille vaikka sillä klassisella metodilla, että kirjoittaa sivun aivan mitä vaan kerran päivässä tai vaikka edes kerran viikossa. Alkuperäisen ohjeen mukaan aamulla (puhutaan ns.aamusivuista), mutta minulta ainakin lähtee parhaiten illalla. Vaikka sanatkin ovat rajallisia, ovat ne silti parhaita asioita monen tarpeen täyttämiseen.

”Sanoja on paljon, silti liian vähän täysin sulle kuvailemaan tätä. Joku väritti mut tuhansin sävyin piirtää unohti vaan ääriviivat” (Yona: Kesken)

Ps. Blogia facebookissa seuraavat ehkä jo huomasivatkin Maikkarin sunnuntaisen jutun blogista ja Supersankarista. Suosittelen, juttu on hyvä!