Kaunista kesäpäivää! Olen palannut Pirkanmaan metsistä uutta lomaa odottamaan ja kuolemahan se taas on mielessä. Surusiskoporukoissa olemme aina välillä tuskailleet sitä, miten usein kuulee puhuttavan suremisen kauneudesta. Olen käsitellyt surua jo aika monesta näkökulmasta, mutta (ainakin) kauneuden ja rumuuden näkökulma on vielä ruotimatta.

Suru on kaunis. Suru on kunniavieras. Kyyneleet tekevät hyvää. Itku parantaa. Posiitivisen ajattelun voimalla eteenpäin. Kuollut läheinen on nyt enkeli joka ”nukkui pois.” Näistä suruun ja kuolemaan liittyvistä positiivisista ja kauneutta korostavista merkityksistä saisi ihan oman analyysinkin, mutta tyydyn tällä kertaa vaan luettelemaan niitä.

Tällaisella hopeareunustojen värittelyllä on ilman muuta sekä hyviä että huonoja puolia ja niiden analysointiin keskityn nyt. Asiahan on niin, että minusta suru on enimmäkseen ruma, mutta siinä on se ”kaunis kääntöpuolikin”, kuten surututkija Mari Pulkkinen on usein todennut. Mutta sitten: surun kaunisteleminen esimerkiksi häivyttämällä kuolema kivoilla ja söpöillä sanoilla! Sellainen on minusta vähän ärsyttävää ja jopa haitallista.

Aika usein suru ei tunnu yhtään kauniilta, ei edelleenkään vaikka olen kehuskellut oppineeni elämään sen kanssa jotenkin. Kun itkee naamansa turvoksiin tai putsaa lapsensa hautaa linnunkakasta, se ei ole kaunista. Kun verenpaine nousee jo kynnyksellä synnytys- (ja kuolin)sairaalaan astuttaessa ja kurkku kuristuu joka kerta, kun minulta tiedustellaan odotanko esikoistani, siitä on kauneus kaukana. Kun tajuaa, ettei työkyky tai ylipäänsä kiinnostus asioita kohtaan ole vieläkään täysin palautunut, niin se on itse asiassa aika rumaa.

Surun kauneus piileekin lähinnä siinä, että se on rakkautta. Kun läheinen on kuollut, jää jäljelle kovin vähän tapoja rakastaa, joten surulla mennään. Rakkaus ei ole rumaa eikä itsestäänselvää ja siksi olen valmis näkemään surun myös kauneutena ja kunniavieraana. Tälläkin kauneudella on kuitenkin hyvin helposti löytyvä kääntöpuoli. Se että suru on rakkautta, on kaunista. Samaan aikaan, se että ainoa tapa rakastaa on surra, on sekin jälleen kerran, itse asiassa aika rumaa.

Hopeareunustan surua, eli etsin siitä kauneutta itsekin. Teen sen, koska koen sen lohdulliseksi ja tarpeelliseksi. Minä väritän suuruni kauneutta erityisesti kiitollisuuden ja edes jonkinasteisen hyväksynnän kautta. Se on selviytymiskeino ja monesti tosi h6vä sellainen. Se toimii minulla, muttei välttämättä jollain toisella surevalla. Samalla tavalla esimerkiksi se, että kutsuu kuollutta lastaan esimerkiksi enkeliksi, ei taas toimi minulle. Jotenkin ensinnäkin ahdistaa ajatus siitä, että vastasyntynyt olisi laitettu heti hommiin taivaassa. (Käsittääkseni enkeleillä kun on joku homma hoidettavana.) Mutta ennen kaikkea, minä koen että enkeli on kiertoilmaus, jolla vältetään kuoleman aktiivinen ajattelu. Ymmärrän sen hyvin selviytymiskeinona, mutta pidän sitä laajemmin yhteiskunnassa vähän hankalana.

Enkelöittäminen (loin termin juuri ihan itse) liittyy nimittäin minusta laajemmin ilmiöön, jossa yhteiskunnassamme ei kuolla, vaan ”nukutaan pois”, ”mennään pois” tai ”siirrytään ajasta ikuisuuteen.” Kiertoilmauksia kuolemalle ja kaikelle siihen liittyvälle on käsittääkseni ollut pitkään ja ne varmasti kertovat siitä, mten vaikea kuolemasta on puhua. Sitä suuremmalla syyllä ajattelen, että meidän pitäisi pystyä puhumaan KUOLEMASTA, KUOLLEISTA ja KUOLEMISESTA.

Minä ajattelen että puhumalla asioista niiden oikeilla nimillä, niihin liittyvä ylimääräinen pelko ja tabut usein helpottavat. Se taas helpottaisi ainakin kuolemanpelkoisia, kuolevia ja niitä jotka surevat kuollutta läheistään. Eli käytännössä noin koko väestöä. Kuolema koskettaa meistä jokaista eikä se kiertoilmaisuilla siitä miksikään muutu.

Surussa on siis mielestäni paljon vähemmän kauneutta, kuin mitä annetaan yleisesti ymmärtää. Kuoleman ja surun hopeareunustaminen voi olla surevalle tärkeä selviytymiskeino ja silloin se on aina oikein. Kauneus tuo lohtua. Yhteiskunnallisena ilmiönä surun kaunistelu voi kuitenkin minusta hankaloittaa entisestään yhteiskunnallista ja ihan arkistakin keskustelua kuolemasta eikä siitä ole apua kellekään. Siksi minä sanon että minun Supersankarini ei ole enkelilapsi, vaan kuollut lapsi. Hän ei nukkunut pois, hän kuoli. Se ei ole kaunista, mutta se on valitettavasti totta ja minun elämääni.

Mukavaa viikkoa taas kaikille!

Ps. Erityiskiitos kaikille inspiroiville vertaisten ulostuloille ja keskusteluille! Tämän viikon osalta inspiroidun erityisesti yhden surusiskon ajatuksista, kiitos, sä tiiät kuka sä oot!