Surusta selviytyminen. Mitä hemmettiä se meinaa?

lego-soturi jää conversen alle

Tervetuloa takaisin! Tämän päivän tekstin aiheena on surusta selviytyminen ja se mitä tämä kryptinen sanapari oikeastaan tarkoittaa, minulle.

Muistaakseni jo viimeisen kerran vauvateholta lähtiessämme, jättäessämme vauvamme osaston pieneen kappeliin, jompikumpi meistä totesi, että me selvitään tästä. Tuota lausetta toisteltiin ensimmäisinä viikkoina meillä paljon, kuin mantraa. Se kirjoitettiin keittiön kaapin oveen. Ja meille toivotettiin voimia surusta selviytymiseen. Lause tuntui silloin lohdulliselta, vaikken kyllä tarkkaan jaksanut edes ajatella, mitä se oikeastaan tarkoittaa.

Olen ihminen joka rakastaa projekteja. On aika trendikästä rakastaa projekteja. Ensin suunnitellaan hyvin, sitten aloitetaan, sitten toteutetaan, sitten arvioidaan ja raportoidaan. Tätä voi toteuttaa elämässä aika moneen asiaan: töihin, opiskeluihin, matkusteluun, kaveriporukan uuden vuoden mökkireissuihin. Mutta yllätys (not): Ei lapsen hankkimiseen eikä varsinkaan lapsen menettämiseen.

Kävi niin, että aika pian, etenkin löydettyäni vertaistuen pariin (parasta apua!) ja tutustuttuani surukirjallisuuteen (sen verran mitä sumuiset aivoni ottivat vastaan) ymmärsin, että surusta selviytyminen on konseptina vähintäänkin hankala ja voi tuntua surijalle toivotettuna lähinnä (tahattomalta) v*ttuilulta. Että ”kyllä sä hei selviät tästä.” Tai vielä parempi ”jokos sinä oot surusta selvinnyt?”

irtokäsi ikkunallalaudalla näyttää keskisormea

Väännän nyt ehkä rautalangasta, mutta ongelmallisuushan tässä surusta selviytymisen konseptissa piilee siinä oletuksessa, että surusta selviytyminen olisi sellainen asia, jolla on alku ja loppu. Kaltaiselleni suorituskeskeiselle ihmiselle to-del-la houkutteleva ajatus. Jos tämä projektiajatus ei nyt aukea, niin väännän vielä lisää rautalangasta: surusta selviytymisen konseptissa suru on vastustaja, joka kohdataan, jota vastaan taistellaan ja joka lopulta päihitetään. Sairaus, joka todetaan, jota hoidetaan ja ja josta parannutaan.

Ja nyt ei ehkä ei tule yllätyksenä, kun väitän jo tämän verrattain lyhyen suruelämäni tässä vaiheessa tietäväni jo sen, että se ei mene niin. Ei vaikka kuinka olisi tavallaan kiva tehdä surutyö ja panna pakettiin tai edetä surun prosessikaaviossa maaliin. Surua ei voi suorittaa. Ei tule sellaista päivää että heräisin ja huomaisin, että kappas, hormoonifinni on hävinnyt, halvasta kengästä tullut rakko parantunut ja minä olen selvinnyt lapseni kuolemasta.

Enkä minä kyllä enää tavallaan haluakaan selvitä surusta, koska se on melko vähäisten muistojen ohella ainoita asioita, joita minulla lapsestani on jäljellä. Ja silti: minä käytän jääräpäisesti edelleen surusta selviytymisen käsitettä. Käytän sitä, koska minä selviän surusta joka päivä, joka viikko ja joka kuukausi.

Ehkä oikeampi termi olisikin surun kanssa selviytyminen tai surussa selviytyminen. Tai sitten ihan vaan surussa oleminen. Kysehän on lopulta siitä, että joka aamu minä herään ja minun lapseni on edelleen kuollut. Ja se aiheuttaa minulle surua. Mutta illan tullen minä olen yhä olemassa, suruni kanssa, kuinkas muutenkaan. Ja haluan herätä seuraavaan aamuun. Tai jos en haluakaan, tiedän, että tulee vielä sellaisia iltoja, että odotan jo edes sarkastisella innolla seuraavaa päivää. Minulle surun kanssa eläminen on siis selviytymistä päivästä toiseen. Se on epämääräisen toivon ylläpitämistä ja se on ennen kaikkea opettelua.

tähtisädetikku uppoavan ihmisen kädessä

Minä yritän opetella elämään surun kanssa, ottaa sen edes jotenkin vaivaantuneesti kiemurrellen halaten osaksi elämää. Yritän hyväksyä kuolemansurun osaksi elämää. En vielä kyllä osaa. Edelleen suru on usein vain ja ainoastaan lamauttavaa ja voimia vievää. Ärsyttävä pirulainen joka vei perusturvallisuuden tunteeni käytännössä kokonaan, ison osan keskittymiskyvystäni ja muististani ja (tästä johtuen) kännykkäni naapurirappuun tai jääkaappiin. Suru on sellainen huonon kylpylän aaltoallas, jossa aallot käynnistyvät muka tasatunnein, mutta oikeasti käynnistyvät agressiivisesti ihan milloin sattuu ja aallot ovat tsunamin korkuisia.

breathe-kyltti kiinni pensaassa

Käytännössä yritän antaa surun tulla, kun se on tullakseen. Opettelen pitämään itsestäni huolta, fyysisesti ja henkisesti. Muistelen ja ajattelen Supersankaria ja käsittelen surua mm. kirjoittamalla (blogin ohessa riipiviä runoja), kuuntelemalla musiikkia ja poadcasteja (lähinnä Pyhimystä ja Auta Anttia), metsässä olemalla (joku vielä raportoi minut stalkkeriksi pururadan varrelta, kun tuijoitan mättäältä tyhjyyteen) ja itseni yllätykseksi jopa piirtämällä (taululiiduilla keittiön kaappiin.) Pidän sairauslomaa niin pitkään kun minä tarvitsen, surunhoitovapaata.

Yritän olla ajattelematta, että suru vähenisi merkittävästi surunhoitovapaan päätyttyä tai vuosi taikka kymmenen vuotta lapsen kuoleman jälkeen. Yritän opetella suhtautumaan uteliaisuudella siihen, miten suru muuttaa muotoaan ajan kuluessa. Minun surusta selviämistäni on siis opetella hyväksymään se, että koko minun loppuelämäni minun lapseni on kuollut. Bang. Siinäpä opeteltavaa yhdelle elämälle. Saatan silti yrittää opetella myös pysymään sup-laudan päällä seisaallaan, soittamaan ukulelea ja laulamaan jonkun metal-biisin karaokessa uskottavasti. Sitten joskus, kun jaksan. Ne minä saan valita, suunnitella ja toteuttaa, tätä surun ja kuoleman hyväksymisen opettelua en.

Tsemppistä tästäkin päivästä ja viikosta selviämiseen kaikille, jotka sitä tarvitsevat ja lempeitä ajatuksia aivan kaikille!

lintu kahden kukan välissä, kukat ikäänkuin puujalkoina

Ps. Suurena inspiraationa tämän oman ”surufilosofiani” muodostumiseen on olleet filosofian tohtori Mari Pulkkisen ajatukset, kannattaa ehdottomasti tutustua, jos aihe kiinnostaa tai on itselle ajankohtainen.

4 thoughts on “Surusta selviytyminen. Mitä hemmettiä se meinaa?

  1. Kiitos ja terveisiä täältä surun istukasta! On suuri helpotus huomata että oman lapsen kuolemasta ei tarvitse selviytyä, vaan saa jäädä suruun. Siellä on hyvä olla.

    Tykkää

Vastaa käyttäjälle Katriina Peruuta vastaus

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s