Uskonko vieläkään surusta selviytymiseen?

Hei taas kaikki uudet ja vanhat lukijat! Tänään aion palata pohtimaan surusta selviytymistä pitkästä aikaa. Tämä pohdinta sai alkunsa kansainvälisen surusivuston Grieving parents support networkin meneillään olevasta kampanjasta, joka kantaa nimeä #mayweallheal elikä vapaasti suomennettuna: ”Parantukaamme kaikki.” (Kampanja on muuten moninainen ja hyvä ja on herätellyt somessa ainakin itseäni työstämään surua taas eri tavoilla.) Olennaista tässä yhteydessä on kuitenkin nimenomaan kampanjan nimi, joka sai kuitenkin minut pohtimaan parantumista ja sitä kautta selviytymistä. Uskonko vieläkään lapsen kuolemasta ja sen aiheuttamasta surusta selviytymiseen? Entä voisiko surusta sitten parantua? Ja onko minulle itse asiassa käynyt niin?

Supersankarin syntymästä ja kuolemasta tuli hiljattain kuluneeksi vuosi ja kolme kuukautta. Niin kuin viime tekstissä mainitsin, oloni on aivan viime aikoina ollut melko ok. Yllättävänkin ok. Väkisinkin siis mietin, että olenko nyt sitten siis selviytynyt surusta saatika sitten lapseni kuolemasta? No en ole. Pikemminkin veikkaan, että voin ihan hyvin juuri siksi, etten ole asettanut itselleni mitään selviytymisen tavoitetta. Pärjään surun kanssa jotenkin siksi, että olen jollain tasolla valmis hyväksymään senkin, jos en pärjääkään.

Ajatus siitä, että selviytyisin lapseni kuolemasta ja voisin jonain päivänä todeta että kappas, nyt on selviydytty, on siis edelleen vieras. Yllätyksekseni olen kuitenkin tämän toukokuisen #mayweallheal -kampanjan aikana viehättynyt parantumisen käsitteestä. Myös elpyminen on mielestäni hyvä sana, ehkä jopa parempi.

Kuten aiemmin todettu, suru ei ole sairaus, mutta se vaikuttaa ainakin omalla kohdallani keskeisesti kokemukseen omasta hyvinvoinnista ja toimintakyvystä. Reilu vuosi sitten en uskonut, että voisin enää koskaan voida edes siedettävästi. Minua usein ärsytti, jos joku väitti muuta. Ehkä siksikin minulla on tässä kohtaa tarvetta käsitellä jotenkin tätä vointini edistymistä. Kun kuvaan voivani melko ok, on se valehtelematta paljon paremmin, kuin olisin ikinä silloin reilu vuosi sitten kuvitellut. 

Mitä tulee toimintakykyyn, niin kyllä: Myös aivoni toimivat nyt yhteistyökykyisemmin. Olen aiemmin kuvannut sitä, miten suruaivot eivät muista, käyvät hitaalla eivätkä käsittele tietoa toivotusti. Muistan vielä alkuvuodestakin pelänneeni, miten pärjään työelämässä. No, uuvun toki helpommin ja asioiden muistamiseen täytyy kiinnittää ekstra-huomiota, mutta minä pärjään jotenkin. Aivoni ovat edes osin palautuneet, elpyneet!

Oman lapsen kuoleman aiheuttama suru särki paljon mielessäni, kehossani ja aivoissani. Se vei hyvinvointini ja suuren osan toimintakyvystäni. On ihan helpottavaa huomata, että se ei tehnyt sitä sataprosenttisesti, lopullisesti tai kokonaisvaltaisesti. Edelleen on päiviä, jolloin elämä on synkkää, mikään ei onnistu ja päähän mahtuu vain ikävä. Koko ajan enemmän on myös päiviä, jolloin jaksaa tehdä asioita ja olo on hyvä. Mieli ja keho parantuvat, elpyvät. Ehkä riippumatta siitä, että olen päättänyt ettei minun tarvitse selviytyä surusta, ehkä juuri siksi.

Tästä pohdinnasta tuli näköjään puolihuomaamatta myös katsaus siihen, olenko edelleen samaa mieltä suruun liittyvistä asioista, kuin olin 6-9 kuukautta sitten. Näköjään hyvin pitkälti olen. Olen siis joko fiksu tai jääräpäinen. Veikkaan jälkimmäistä.

Voimia taas viikkoon kaikille!

Jätä kommentti