Hei taas uudet ja vanhat lukijat! Tänään on helmikuun seitsemästoista. Se meinaa, että ylihuomenna tulee vuosi lapsemme syntymästä ja torstaina lapsemme kuolemasta. Minulta kysytään paljon, mikä fiilis. Totuus on, että en oikein tiedä. Olo on epämääräinen ja tunteita on aika vaikea nimetä juuri nyt.

Olen valmistautunut viikkoon. En ole töissä keskiviikkona enkä torstaina. Viikolle on varattuna useampikin tapaaminen ammattilaisten ja vertaisten kanssa, yksin ja yhdessä mieheni kanssa. Osa on varattu sattumalta, osa tarkoituksella. Läheisiä on tulossa käymään. Kukkakauppaan on tehty tilaus ja hautalyhty kiillotettu.

Kaikki tämä valmistautuminen tähtää kahteen asiaan. Ensinnäkin, vaikka olemme tietenkin muistaneet Supersankaria pitkin vuotta erinäisin tavoin, tuntuu erityisen tärkeältä muistaa häntä syntymäpäivänä. Tuntuu lohdulliselta ajatukselta juhlistaa syntymäpäivää jotenkin, koska niin olisimme tehneet elävänkin lapsen kohdalla. Sitten toisaalta tuntuu liian kipeältä leipoa kakku tai tehdä muita perinteisesti synttäreihin liitettäviä asioita. Kuolleen lapsen synttäreiden viettämiseen täytyy löytää omat perinteensä, enkä oikein vielä itsekään tiedä, mitä toivoisin niiden olevan.

Toinen asia, johon tämä valmistautuminen tähtää, on varautuminen erilaisiin syntymä- ja kuolinpäivän mukanaan tuomiin tunteisiin. Minulla ei ole vielä varsinaista käsitystä siitä, mitä ne tulevat olemaan ja kuten todettu, tällä hetkellä oloa kuvaa parhaiten sana epämääräinen. Siksi en tällä hetkellä usko mihinkään tavallista suurempiin tunnemyrskyihin. Olenhan käynyt läpi syntymä- ja kuolinpäivää läpi vuoden ja ikävä on läsnä ihan kaikissa päivissä. Juteltuani monen ihmisen kanssa totesin kuitenkin, että on parempi varautua kaikkeen ja ottaa edes varmuuden vuoksi erityistä tilaa surulle. Siksi siirsin esimerkiksi kuoleman vuosipäivälle suunnitellun työpäivän toiseen päivään.

Jotenkin syntymäpäivä tuntuu merkityksellisemmältä, kuin kuolinpäivä. En tiedä, onko tässä sitten kyse jostain defenssistä, etten oikein halua ajatella koko kuolinpäivää ollenkaan. Voi hyvin olla. Mielellään kuitenkin selitän asian itselleni niin, että lopulta oli kuitenkin olennaisempaa se, että hän syntyi kuin että hän kuoli.

Rehellisesti sanottuna, olo tuntuu olevan kyllä sitä usvaisempi mitä lähemmäs nuo vuosipäivät tulevat. Paikoittain olo muistuttaa itse asiassa alun shokkia. Sitä porskuttaa menemään ja jollain tasolla tajuaa, mitä tapahtuu, mutta sitten ei oikeasti tajua kuitenkaan. Shokkihan on mielen puolustusmekanismi, joten ei sinäänsä ole ihme, että olo vuosipäiviä kohdatessa on samankaltainen kuin alussa. On niin kovin kipeää joutua hyväksymään taas vähän uudella tavalla oman vauvan kuolema.

Koska se on niin kipeää, ajattelinkin jotenkin etukäteen, että olo tässä kohtaa olisi enemmän vereslihalla oleva ja surusta huutava. Siksi tämä epämääräinen utuisuus kyllä vähän yllättää. Ehkä konkreettisin asia, jonka nämä vuosipäivät mukanaan tuovat, on jonkinlainen kokonaisvaltainen ymmärrys siitä, että olen lopun elämääni kuolleen vauvan äiti ja minun vauvani on lopullisesti poissa. Tämä ajatus uuvuttaa välillä pahasti. Luulenkin että olen tällä hetkellä yksinkertaisesti liian väsynyt kovin vahvoihin tunteisiin.

Mutta ei siinä, uuvuttavan utuisuuden kanssa, silti hyvin valmistautuneena ja läheisimpien seurassa otan vastaan tämänkin viikon. Tällä viikolla toivotan voimia ennen kaikkea itselleni! Ja toki kaikille muillekin.

Ps. Blogi alkaa olla sen verran vakiintunut itseilmaisun ja kuoleman käsittelyn muoto, että perustin sille oman facebook-sivun. Tervemenoa seuraamaan!