Hei taas! Surusiskoni ja bloggaajakollegani kirjoitti Lupa surra-blogissaan jo reilu viikko sitten todella hyvin siitä, millaisia ajatuksia tämä koronan aiheuttama poikkeustila voi aiheuttaa ihmisessä, joka kantaa mukanaan myös surua ja traumaa. Tekstistä inspiroituneena minäkin päätin kirjoittaa muutaman sanan tästä aiheesta. Kaikki puhuvat ja kirjoittavat koronasta nyt ja minusta se on ihan tärkeää. Sillä tavalla sanoitetaan tätä poikkeustilaa ja siihen liittyviä ajatuksia ja tunteita. Se taas voi helpottaa oloa.

Minä en voi muuta kun luottaa viranomaisiin ja tehdä oman osuuteni epidemian hillitsemiseksi. Ei meistä kukaan voi tässä tilanteessa oikein mitään muuta. Toiminnan tasolla tämä on siis hyvinkin jaettu kokemus, olemme kaikki tässä yhdessä kotonamme pysymässä. On kuitenkin ihan selvää, että ihmiset kohtaavat tämän epävarmuuden, uuden tilanteen ja poikkeustilan erilaisten taakkojen kanssa. Joku on elänyt karanteenielämää läheisen (jonkun ihan koronaan liittymättömän) sairauden vuoksi jo pitkään. Joku on juuri päässyt taloudellisesti jaloilleen ja tippuu nyt lujaa alas. Joku on juuri voittanut sosiaalisten tilanteiden pelkonsa ja mennyt ihmisten pariin ja joutuu nyt taas linnoittautumaan kotiinsa. Joku joutuu pelkäämään kotonaan ja nyt yhteiskunnan viesti on: jää kotiin.

Minulla tilanne ei onneksi ole mikään yllämainituista. Minulla ei oikeasti ole mitään hätää. Sen sijaan tunnistan kyllä Lupa surra-blogin pohdinnoista monet, erityisesti sen miten elämä tuoreen surun kanssa pyörii ensin hyvin pienissä piireissä, hitaasti ja vähäisin sosiaalisin kontaktein. Ja sitten sen, miten on juuri avannut elämäänsä taas muullekin kuin surulle. Sen miten on pikku hiljaa, tietoisesti haalinut elämäänsä pikku hiljaa lisää tekemistä, ihmisiä ja menoja: suru ja elämänilo hakevat tasapainoaan.

Elämäni äitiysvapaalla ilman vauvaa ja sen jälkeen sairauslomalla, yhteensä noin kymmenen kuukauden ajan oli hyvin kotikeskeistä ja sosiaalisia kanssakäymisiä oli normaalielämääni verrattuna vähän. Elämä oli sellaista, koska jaksaminen ja suru ei muuta sallinut. Kuten olen aiemmin kertonut, syksyn mittaan alkoi tulla sellainen olo, että tarvitsen vähitellen muutakin. Vuoden vaihteessa palasin sitten osa-aikatöihin ja aloitin uusia harrastuksia. Tänään itse asiassa palaan viimein täysin kokopäiväisesti työhöni. Käytännössä monien muiden tapaan etätyöhön, suurimmaksi osaksi. Eli käytännössä kotikeskeinen elämä jatkuu.

Poikkeustila on siis pakottanut elämän fyysisesti hyvin samanlaiseksi, mitä se on Supersankarin jälkeen ollut ennen vuodenvaihdetta. En varmasti ole ainoa, jolle tämä poikkeustila tuo mieleen jonkun aiemman elämän poikkeustilan. Minusta ainakin tuntuu jotenkin omituisen tutulta, vaikkei vauvan kuolemassa ja maailmanlaajuisessa hengitystieinfektiopandemiassa ole oikeasti juuri mitään samaa. Ehkä ne on sitten se tunteiden tykitys, mikä on tuttua. Ja monet tunteet ovatkin samoja: on pelkoa, ahdistusta, järkytystä ja epäuskoa.

Itse asiassa, Suru itsessään näyttää tällaisessa härdellissä viimein jopa sen lempeämmän puolensa. Jollain oudolla tavalla on lohdullista, että vaikka maailma on kaaoksessa, minulla on muistot supersankarista, joihin uppoutua. Hautausmaalla poikkeustilasta ei ole merkkiäkään. Yhtäkkiä suru onkin jotain turvallista ja ihanan normaalia kaiken poikkeuksellisen keskellä.

Ihan niin kuin Lupa surra -blogi ja moni muukin, kyllä minäkin haluan yrittää löytää tästä poikkeustilasta positiivisia puolia. Poikkeustila ajaa minua kirjoittamaan enemmän, lukemaan enemmän, olemaan metsässä enemmän. Viettämään aikaa mieheni kanssa kaksin vieläkin enemmän. Muistan, kuinka tuoreen surun kanssa tuntui, että itsellä kaikki käy hitaalla ja muu maailma pyörii kauhean nopeasti. Nyt koko maailma käy vähän hitaalla. Toivotaan, että se auttaa selviämään viruksesta mahdollisimman vähin uhrein.

Ajatukseni ovat silti erityisesti niiden luona, joita on juuri kohdannut suuri suru ja joille elämän epävarmuus on juuri nyt läsnä monessa muodossa. Niiden jotka eivät voi kutsua hautajaisiin kaikkia, jotka haluaisivat. Niiden, joille ei ole tänä keväänä tarjolla vertaistukiryhmiä. Ja niiden, jotka ovat vielä normaalia enemmän yksin surunsa kanssa.

Olen kokenut elämässäni jotain sellaista, minkä luulin olevan maailmanloppu. Siksi uskallan julistaa, että tämä penteleen koronakaan ei lopulta sitä ole.