Hyvää viikon alkua taas! Täällä alkaa poikkeuselämä käymään psyyken päälle sillä tavalla, että kotona olo puuduttaa, ihmisiä on ikävä ja sitten kun sitä pari kertaa viikossa ”pääsee” vaikka kauppaan tai töihin junalla, niin lähinnä ahdistaa. Oikeastaan siinä ne kodinulkopuoliset fyysiset ihmiskontaktini ovatkin: kauppa kerran viikossa ja toimistopäivä kerran viikossa. Ehkä siksi lauantainen kohtaaminen haudalla oli erityisen merkityksellinen. Siksi kerron siitä teille tänään.

Nukuin lauantaina piitkäät päiväunet ja lähdin sen jälkeen aurinkoisessa kelissä lenkkeilemään haudalle. Matkalla hain kioskilta iltalehden, lukeakseni haudalla Supersankarille meistä tehtyä juttua. Haudalle päästyäni totesin ilokseni, että pääsiäisenä viedyt tulppaanit ovat edelleen yllättävän virkeitä ja sitten yritin kauheassa tuulessa saada hautakynttilään liekkiä. Siinä ähistessäni kuulin takaani äänen, joka kertoi että hänellä on ihan samanlainen hauta toisella puolella hautausmaata.

Siinä hetkessä katosi koronatietoisuus ja kaikki muukin ympäriltä. Tämä minulle huikannut nainen kertoi menettäneensä oman vauvansa monta vuosikymmentä sitten. Hän halusi kertoa minulle lapsensa tarinan. En oikeastaan muista mitä kaikkea siinä juttelimme, mutta muistan sen voimakkaan yhteyden, auringonvalon, haustausmaan rauhan ja aurinkolasien alla valuvat kyyneleet. Nuo kaikki tulivat niin tarpeeseen.

Tämä ei ole ihan ensimmäinen tällainen spontaani kohtaamiseni lapsensa menettäneen vanhemman kanssa Supersankarin kuoleman jälkeen. Se on niistä kuitenkin ehkä vaikuttavin, koska olin jotenkin niin kovasti ylipäänsä kohtaamisen tarpeessa. Harvassa kohtaamisessa saa muodostettua niin nopeasti jonkinlaisen yhteenkuuluvuuden tunteen, kuin tämän maailman surullisimman asian yhdistäessä. Siksi yksi tällainen, sinäänsä irrallinen kohtaaminen tuntui niin hyvältä ja täytti kohtaamisen tarpeeni hetkeksi.

Minulla on ehdottomasti erityinen paikka sydämessäni niille vanhemmille, joiden lapsen menetyksestä on jo vuosikymmeniä. Minua lämmittää suuresti se, että lapsen haudalla käydään vielä 30, 40 ja 50 vuotta tämän kuoleman jälkeen. Se on minulle itselleni jotenkin lohdullista, että minun ei tarvitse ikinä luopua tästä surusta, joka on samalla suhde lapseeni. Se kuolleen lapsen vanhemmuus ei ihan oikeastikaan lopu koskaan. Sitten toiseksi koen suruakin siitä, miten huonosti lapsen menetystä on ymmärretty ja miten vähän tukea nämä perheet ovat silloin vuosikymmeniä sitten saaneet. Siksikin minusta tuntuu tärkeältä silloin kun pääsen puhumaan jonkun kanssa, jolla lapsen kuolema on aiheuttanut vielä aivan ylimääräistä tuskaa sen takia, ettei lasta ole kannustettu pitämään sylissä, valokuviin ei ole ollut mahdollisuutta eikä asiasta ole kannustettu puhumaan.

Lehti jäi lukematta Supersankarille, mutta eiköhän hän saa asiat tietoonsa muillakin tavoilla. Sain lopulta sen kynttilänkin sytytettyä ja olo haudalta lähtiessä oli kevyempi ja kirmailin kotiini auringonpaisteessa. On kauhean surullista, että meitä lapsen menettäneitä on niin monta. Mutta on myös kauhean onnekasta, jos satumme osumaan toistemme poluille ja voimme jakaa tuskaamme. Ja elämän jatkumista.

En vieläkään oikein tiedä uskonko sattumaan vai kohtaloon vai asioiden jonkin asteisiin tarkoituksiin, mutta sen tiedän, että menneellä viikolla Supersankarilla oli tarve muistuttaa itsestään tavallista enemmän. Säähän oli aivan hullu koko viikon, lumimyrskyn ja kevätauringon, kiiltelevien hankien ja kirkuvien lokkien sekoitusta. Niin Supersankaria. Paristi lenkkeillessäni minulla oli myös tunne, että joku kuljettaa minua ja kuljin eteenpäin miettimättä sen kummemmin itse, minne. Ja sitten tämä kohtaaminen haudalla. Hyvä viikko siis, kaikesta huolimatta.

Hyvää viikkoa taas teille kaikille!