On siis kevät

Moi taas ja tervetuloa kaikki uudet ja vanhat lukijat. Toivottavasti kaikki voivat hyvin. Itse voin ihan hyvin, olen pysynyt terveenä ja jaksanut edelleen harjoittaa sosiaalista eristäytymistä. Mutta ai luoja, että kotona nököttäminen ja etäasioiden tekeminen alkaa käymään tylsäksi, puuduttavaksi ja vähän uuvuttavaksikin.

Pohdiskelin tällä viikolla terapiassa sitä, miten Supersankari on viime aikoina tuntunut olevan jotenkin enemmän läsnä ajatuksissa ja ihan noin niin kuin hengitysilmassani ylipäänsä, varsinkin ulkoillessani. Terapeutti haastoi minut sitten pohtimaan aikaa juuri Supersankarin kuoleman jälkeen eli käytännössä viime kevättä. Kysyi esimerkiksi, että ulkoilinko silloin paljon ja mitä muuta siitä muistan.

No kuulkaa, kyllä ulkoilin paljon. Itseasiassa niin paljon, että sain jonkunlaisen rasitusvamman jalkaani, jota sitten pitkin kesää korjailtiin fysioterapeutilla. Kuten olen aiemminkin kertonut, viime kevät oli shokin ja surun vuoksi sumuista aikaa. Varsinaisista ulkoilureissuista en kauheasti muistakaan mitään, muuta kun että ne olivat kauhean tärkeitä ja helpottivat oloa edes jotenkin. Ei siis itse asiassa ole mitenkään yliluonnollisen outoa, että Supersankari on nyt, vuosi myöhemmin, läsnä kun taas lähden pitkille keväisille kävelyretkilleni. Tänä vuonna vaan muistan niistä jotain jälkikäteen.

Olen aiemminkin kirjoittanut vuodenajoista. Talvi ei tänä vuonna ollut nimensä veroinen eikä ainakaan samanlainen kuin viime vuonna, Supersankarin vuonna. Ehkä siksikin kevään voima ja merkitys korostuvat nyt. Vaikken muista viime keväästä kauheasti, niin tämä kevät tuntuu silti kovin tutulta. Uuden elämän herääminen tuntuu tutulta. Sen valtava ristitiita siihen, että on itse juuri haudannut lapsensa, tuntuu tutulta. Ja samalla, aurinko ja lämpö, jotka tuovat lohtua, joskus jopa piristävät. Nekin tuntuvat tutulta.

On tavallaan outoa, että keväässä on mystinen, surullinen, mutta silti lohdullinenkin tuttuuden tunne juuri siksi, että olen elänyt yhden erityisen kevään lapseni kuoleman jälkeen. Tavallaan voisi luulla, että kevät tuntuu tutulta siksi, että olen elänyt elämässäni jo ennen supersankariakin muutaman kymmentä kevättä. Kuitenkin taitaa olla niin, että kun on kokenut jotain tarpeeksi mullistavaa, kaikki aiempi menettää merkityksensä. Kevät ei tule enää koskaan olemaan entisensä, eikä sen tarvitsekaan olla.

En oikein tiedä voinko varsinaisesti nauttia keväästä. Mutta ainakin voin elää sitä joka solullani, aistia, muistella ja ulkoilla. Kuljettaa Supersankaria mukanani. Ehkä luoda varovasti jotain uusia muistojakin? Ja yrittää välttää rasitusvamman tällä kertaa.

Voimia kevääseen ja huhtikuuhun kaikille! Luulen että harvennan julkaisuväliä vähäsen tässä kohtaa, tämä seisahtunut poikkeustilaelämä verottaa inspiraatiotani väistämättä. Palaan asiaan varmasti silti viimeistään parin viikon päästä. Voikaa hyvin!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s