Keväistä maanantaita ystävät! Eilen vietin toista äitienpäivääni äitinä. Samaan aikaan vietin toista äitienpäivääni kuolleen lapsen äitinä. Eilisen päivämäärä sattui myös olemaan Supersankarin lasketun ajan vuosipäivä. Rankkaa shittiä siis.

Onhan se rankkaa. Mutta jotenkin tuntuu vahvasti, että voisin olla todella paljon synkemmissäkin tunnelmissa. Viime vuonna äitienpäivä olikin tosi raskas ja muistikuvani siitä(kin) sumuisia. Supersankarin kuolemasta oli niin lyhyt aika ja oltiin tosiaan lasketun ajan kynnyksellä. Elämässä ei ollut muuta kuin surua ja shokkia ja kaikki universumissa huusi sitä, miten asiat voisivat olla, jos kaikki olisi mennyt hyvin.

Suru on edelleen jokaisessa solussa läsnä enkä mitään haluaisi niin paljon kuin lapseni takaisin. Silti minusta tuntuu, että voin tänä äitienpäivänä paremmin, kuin olisin ikinä uskonut silloin vuosi sitten. Siltä minusta tuntuu, kun oikein kuulostelen oloani. Että kaikesta huolimatta vointini on ihan hyvä. Olen surullinen, kaipaan ja ikävöin ja olen edelleen vähän kauhuissani siitä, mitä kaikkea elämässä voikaan tapahtua ja kuinka nopeasti. Mutta silti minä voin ihan hyvin.

Ehkä voin hyvin siksi, että olen edennyt surun kanssa elämisen opettelussa sellaiseen pisteeseen, että hyvinvointi on mahdollista. Ehkä olen edennyt kuolleen lapsen äitinä olemisen opettelussa sellaiseen pisteeseen, että se on mahdollista. Vaikka suru on joka solussa, mielessä ja elämässä on tilaa muullekin. Sekin auttaa voimaan paremmin. Minulla on ihania ihmisiä elämässäni, eivätkä he ole kadonneet yhtään mihinkään viime äitienpäivän jälkeen. Se jos mikä auttaa voimaan hyvin.

Voi myös olla niin, että olen tässä surun aallokossa juuri nyt vaan jonkunlaisella aallonharjalla ihan itsestäni ja muista riippumatta. Suru tiivistyy ja väljenee, tiivistyy ja väljenee kaikesta muusta viis omaa tahtiaan. Mistä näistä tietää, vaikka kuinka yrittäisi analysoida.

Nyt puhutaan koronan tiimoilta paljon uudesta normaalista. Tämä minun toinen äitienpäiväni ja elämä ylipäänsä on edelleen uuden normaalin opettelua lapsen kuoleman jälkeen. Koronakin kyllä vaikutti tähän äitienpäiväänkin ja se harmittaa! Ensimmäistä kertaa kahta ulkomailla asumisjaksoa lukuunottamatta en nähnyt omaa äitiäni livenä äitienpäivänä! Ei päästy ravintolaan syömään eikä tavattu koko perheen kesken. Harmillista, mutta ei onneksi lopullista.

Viime vuonna olimme ravintolassa. Tarjoilija tuli pöytään ruusunipun kanssa ja kysyi ketkä ovat äitejä. Ennen kuin ehdin edes ajatella mitään, perheeni pyysi ruusun myös minulle. Sillä lopulta sitähän minä olen, äiti kaikesta huolimatta. Ja siksi minä juhlin äitienpäivää eilenkin. Söin aamupalaksi vohveleita ja ostin itselleni kukkia. Vein ne Supersankarin haudalle, koska se tuntui niille parhaalta paikalta.

Sain myös maailman upeimman äitienpäivälahjan perheeltäni, nämä Supersankaria kuvaavasta liitupiirrustuksestani teetetyt korvikset. En oikeasti ole kummoinen piirtäjä, mutta tämän liitutaulupiirroksen tein niin syvällä tunteella, ettei hävetä yhtään käyttää näitä korviksia, päinvastoin. Kiitos vielä, perhe. Ja kiitos kaikille muillekin, jotka muistivat minua eilen.

Mukavaa viikkoa erityisesti ihan kaikille teille, joille äitienpäivässä oli syystä tai toisesti kipua, surua, pelkoa tai kaipausta! Palaan taas parin viikon päästä.