Oi kuolema, miks oot niin vaikea?

Kesäkuinen maanantaihei taas! Minä olen lomalla ja se on mukavaa. Mitäpä sitä ihminen lomalla muuta tekisi, kuin pohtisi kuolemaa. No oikeasti paljonkin muuta ja teenkin, mutta tätäkin mahtuu. Kuolema ei lakkaa pyörimästä päässäni, mikä on yhtäaikaa inhimillistä ja raivostuttavaa.

Inhimillistä siksi, että kuoleminen kuuluu ihmisyyteen: se kuuluu itse asiassa kaikkeen elämiseen. Raivostuttavaa se on siksi, että siinä ei voi tulla lopulliseen johtopäätökseen. Siihen ei ikinä saa kaikkia vastauksia. Ja toisaalta, raivostuttavaa myös siksi, että se vei minulta jotain maailman rakkainta niin väärällä ja julmalla tavalla, että kuolemasta tuli kertaheitolla arkkiviholliseni. Siksi en pysty pohtimaan kuolemaa kaikilla niillä tavoilla, joilla haluaisin.

Olen pohtinut suhdettani kuolemaan ja erityisesti sen pelkoon aiemminkin blogissa. Itse asiassa koko blogin ideana oli alunperin pohtia paitsi surua ja elämää lapsen kuoleman jälkeen, myös ennen kaikkea kuolemaa ja sen vaikutuksia elämiseen. Ajatukseni oli, että kuolemaa voi tarkastella myös irrallaan menetyksestä ja surusta: esimerkiksi yhteiskunnan ja politiikan tasolla, osana elämää ja käytäntöjen kannalta.

Blogia aloittaessani halusin pitää kuolemaillallisia, kirjoittaa kuoleman ja kuolemisen poliittisuudesta ja kuolemasta elokuvissa ja musiikissa. En ole pitänyt illallisia, enkä ole kauheasti kirjoittanut. Olen kirjoittanut lähinnä surusta ja menetyksestä ja kaikesta siitä mitä se on tuonut.

Uskon edelleen, että kuolemasta voi ja pitää puhua myös muista näkökulmista, kuin surun ja menetyksen näkökulmasta. Haluan uskoa, että niin laajaan kysymykseen kuin kuolema, suru ja menetys ovat vain yksi näkökulma muiden joukossa. Vasta nyt kuitenkin ymmärrän, että minä en taida olla vielä hetkeen sellaisessa paikassa, että pystyisin tai jaksaisin käsitellä niitä muita näkökulmia.

Suhteeni kuolemaan on vielä liian riitainen ja vaikea voidakseni pohtia kuolemaa poliittisesti tai yleisinhimillisesti. Meillä on kuoleman kanssa vielä niin sanotusti tilanne päällä. En kykene vielä ajattelemaan kuolemaa yleisenä, meitä kaikkia koskettavana ilmiönä tai kiintoisana pohdiskelun aiheena. Voin ajatella kuolemaa lähinnä karmivana, puistattavana tyyppinä, joka vei minun lapseni ja laittoi minut kokemaan kamaluuksia.

Että hitusen vaikea on kuolemasuhteeni edelleen. Haluaisin suhtautua kuolemaan neutraalisti ja uteliaasti, kesyttää sen ja ottaa haltuun. Tutkia ja tutustua. Ja aina välillä yritänkin sitä. Mutta en vielä pysty. Vielä jonain päivänä pidän ne kuolemaillalliset. Keskustelemme kivojen ihmisten kanssa analyyttisesti, mutta empaattisesti kokemuksistamme ja ajatuksistamme kuolemaan liittyen, ehkä itkemmekin vähän ja syömme hyvää ruokaa. Sitten kirjoitan siitä. Mutta sen aika ei ole vielä. On ensin annettava ajan viilentää tulehtuneet välini kuoleman kanssa. Siihen voi mennä vuosisata.

Aurinkoa ja voimaa erityisesti kaikille kuoleman kanssa välejään tavalla tai toisella selvittävälle!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s